Almamaria

Lasketellessani loppukesästä hiekkamontun jyrkkää reunaa, välillä takamus maassa, mietin kuinka huonoksi kunto on mennyt. Tai eihän se mihinkään itsestään ”mene”, velttoilu ja huonot elämäntavat johtavat kunnon romahtamiseen.  Montussa olin, koska innostuin vapaaehtoistyöstä ja sitä myötä monesta muustakin asiasta. Olin miettinyt pitkään, mikä olisi se kanava jonka avulla voisin olla hyödyksi. Terveydenhoitoalalla toimiminen on toki omalla tavallaan hyödyllistä ja siinä saa auttaa ihmisiä, mutta se on kuitenkin palkkatyötä. Minusta on mukavaa auttaa ja omalta osaltani kenties helpottaa jonkun ihmisen elämää edes hetkeksi – vaikka olen helposti kyllästyvä ja ärtyisä, koen olevani kuitenkin pääsääntöisesti ihan kiltti ihminen. Pitkään oli ollut myös hieman tarpeeton olo. Vaikka autan avomiestä hänen työpaikallaan päivittäin, kuuluu sekin sellaisiin toimiin jotka katson olevan itsestäänselvyyksiä ihmissuhteessa.

Löysin siis paikkani ja kävin Vapaaehtoisen pelastuspalvelun kurssit. Olin ällistynyt siitä korkeasta tasosta, millä ihmisiä koulutetaan ja miten ammattitaitoisesti täysin vapaaehtoisesti hommia tekevät kouluttavat, opastavat ja ohjaavat uusia innokkaita etsijöitä. Innostuin perehtymään karttoihin ja viestintään, lukemaan lisää radioaalloista ja muista mystisistä asioista ja osallistumaan SPR:n kursseille. Erinäisiä kurssipäiviä on tulossa lisää keväällä, odotan niitä kiilto silmissä.

Surkean kunnon uuvuttamana ryhdyin liikkumaan ja erään blogikaverin innoittamana (kiitos, Jyrki!) ostin askelmittarin – siltä tieltä ei tunnu olevan paluuta…olen koukussa. Käveleminen tuntuu PALJON mielekkäämmältä, kun näkee konkreettisena lukemana saavutuksensa. Luvut eivät ole mitään huikeita, mutta kehitystä tapahtuu 🙂 Tympeä väsymys on poissa, nyt väsymys on raittiin ilman aiheuttamaa. Kovin minua kiehtoisi kokeilla niin muodikasta kahvakuulailua, mutta tällä hetkellä ei aika anna myöten. Voin tehdä töitä ja opiskella kannettavalla, samalla netissä pyörien ja silti hommat hoituvat. Kuulan kanssa treenaaminen vaatisi ainakin alkuun ohjausta. Ehkä keväällä? Ja kenties saan jonkun innoitettua mukaani kurssille!

Heinäkuun ensimmäisenä päivänä kello 09.00 polkaisin uskollisen maantierakettini käyntiin ja suuntasin kohti Vammalaa. Juu juu, Sastamala ei kuulosta yhtään niin kivalta kuin Vammala, en halua käyttää Sastamalaa ellei ole PAKKO. Sää vaikutti mukavan pilviseltä, ei niin hikisen ahdistavalta kuin se yleensä on kirjallisuuspäivillä ollut. Vaan ans’  olla, sieltä se tulipallo alkoi paahtaa ja kuumuus grillasi hien pintaan perinteiseen tyyliin.

Päivä alkoi teltassa kiertelyllä, kahvikupposella ja kahdella kirjaostoksella. A.E.Järvisen ”Särkyvää kirkkautta” vetosi minuun monella tasolla. Ihastuksekseni löysin lisäksi absurdin satiirikokoelman, josta olen lukenut erinäisistä lähteistä mutta kirja on tähän asti jäänyt löytämättä: Slawomir Mrozekin ”Elefantti”. Ote takakannesta: ”Kevään humalluttamat virkamiehet kohoavat ilmaan kotkansiivin ja leijailevat taivaalla sakeina parvina; kanarialintuihin kyllästynyt tuomarinrouva pitää häkissä ilmielävää edistysmielistä; viisas leijona kieltäytyy syömästä kristittyjä; kirjailijakunta järjestäytyy sotilaallisesti, pukeutuu univormuihin ja on kompastua leppäkerttuun.” Vaikuttaa hurmaavalta mahdollisuudelta pölläyttää mieli lentoon!

Teltan koluttuani ja kieltäydyttyäni suorastaan stoalaisesti runsaista houkutuksista astelin Sylvään koulun puolelle. Sivupolkuna mainittakoon, että ko. koulussa vaikuttaa olevan harvinaisen selväjärkinen rehtori joka edes yrittää osallistua varttuvien nuorten kasvatukseen. Hän jakaa mielipiteitä ja on onnistunut hämmentämään pieniä piirejä puuttumalla mm. koululaisten tupakointiin. Erinomaista!

Ja sivupolulta takaisin kouluun. Pettymys oli suuri, kun SKS:n ”sika säkissä”-pussi oli poistunut! Viime vuonna säkin sisältö oli laimea ja kehno, muina vuosina on siellä ollut aina enemmän tai vähemmän helmiä. Buhuu, sika takaisin säkkiin! SKS:n pisteestä löysin loput ostokseni (paitsi ostin yhden pokkaridekkarin Rosebudilta, mutta sitä ei lasketa): Kirsi Salosen ”Synti ja sovitus, rikos ja rangaistus – suomalaisten rikkomuksista keskiajalla” sekä Kaarina Kosken ”Kuoleman voimat – kirkonväki suomalaisessa uskomusperinteessä”. Odotan kovasti hetkeä, jolloin voin ajan kanssa tarttua näihin teoksiin.

Ostamatta jäivät se perinteinen Robertson Daviesin ”Mikä verissä on” (ei löydy, ei) sekä Jalna-sarjan kirjoja muutama kappale (niitä ei näyttänyt olevan kenelläkään mukana). Ryhdyn pörräämään antikka.netissä, sieltä olen tehnyt onnistuneita ostoksia.

Ei ollut puhettakaan siitä, että olisin tunkenut itseni muiden hikoilijoiden kanssa millekään yleisöluennolle vaikka aiheet olivat herkullisia. Istahdin ilmastoituun autoon ja lähdin kurvailemaan maalaisteitä pitkin naivistinäyttelyyn. Olin tuudittautunut onnelliseen, viileään olotilaan automatkan aikana ja oven avaaminen ulkoilmaan lasimuseon pihamaalla oli järkytys. Huumaava sauna odotti ja toivoin, että olisin voinut heittää vaatteet pois. Olisinkohan ollut edes pikku-uutisen arvoinen maailmassa, jossa tapahtuu joka sekunti jotain mielenkiintoista?

Naivistinäyttely ei hetkauttanut minua puoleen eikä toiseen. Taiteilijat olivat pitkälti samoja kuin edellisvuosina, aiheet samoja ja olo vähän hämmentynyt – missä oli hätkähdyttävä naivismi? Kyseenalaistava ja anarkistinen? Tuli väistämättä mieleeni, että on löydetty varma rahasampo ja yleisö tykkää pikkusievistä ja hauskoista teoksista joten mitäpä sellaista formaattia muuttamaan. Ymmärrän kyllä, että on lohdullista ja turvallista hakeutua paikkaan jossa ei mikään muutu. Itse taidan jättää naivistit tauolle ja palata asiaan joskus tulevaisuudessa. Ehkä.

Päivä oli tyytyväisyyttä täynnä, luonto hehkui kauneimmillaan ja loma kurkisteli nurkan takana. Tänä kesänä on tarkoituksena käydä vielä muutamassa mielenkiintoa herättäneessä paikassa, niistä kenties raportointia tuonnempana.

Kesäkuisena perjantaina olin vapaalla ja vietin aikaa metsässä koiran kanssa. Kävelimme poluilla, metsä tuoksui ja mietin jo tulevaa sieniaikaa – onhan siihen vielä tovi. Soitin metsästä enolleni, kerroin kuinka metsätähdet kukkivat. Hän kysyi, miltä mustikkatilanne näyttää ja arvelin tulevan hyvän sadon jos ei mitään takapakkia tule.

Se jäi viimeiseksi kerraksi, kun juttelin hänen kanssaan. Metsä, jossa soittohetkellä olin, on hyvä sienipaikka johon teen retken vielä monta kertaa tänäkin vuonna. Sopii paikaksi, jossa muistella menneitä ja tästä elämästä poistuneita.

Mukavan ukkosen murina kaikuu ulkoa, sadetta ei tosin näy mutta ilma on viilentynyt ihanasti ♥ On ollut muutama kuuma yö, olisi ollut mukavaa nukkua mutta eipä se niin vain käynytkään. On äärettömän kivaa, että on kesä mutta ihan muutaman asteen viileämpää saisi olla…

Kesäloma alkaa heinäkuussa, odottelen sitä riemumielin! Jotain ohjelman tapaista on mielessä, mutta ei mitään ihmeempää. Maakuntamatkailua Oriveden, Mäntän, Iittalan ym. suuntaan on toki suunnitteilla ja niistä seuraakin raporttia tuonnempana. Kylttyyriä, katsokaas.

Olen vapaahetkinäni lueskellut kirjahyllyssäni unohduksiin vaipuneita kirjoja, mutta hain kirjastostakin pitkästä aikaa jotain muutakin luettavaa kuin vain opiskeluihin liittyvää. Katsotaan, jaksanko jo tänään viileydestä virkistyneenä tarttua tähän teokseen, se vaikuttaa tosin ehkä enemmän jo lomalla olevalle sopivalta 🙂

Olen viime aikoina miettinyt ruokaa – lähinnä raaka-aineiden puhtautta, kotimaisuutta ja järkevää kuluttamista. Olen pyrkinyt suosimaan kotimaisia tuotteita, mutta en enää tiedä enkä usko sen olevan järkevää. Kotimaisuus esim. perunoissa maksaa aivan järkyttävästi! Jos on varaa kuljettaa uusia perunoita Ruotsista tänne myytäväksi ja hinta on monin kerroin vähemmän kuin kotimaisilla perunoilla, en tiedä yhtään syytä miksi en niitä ostaisi. Kotimaisia tuottajia tuetaan jo muutenkin, laitan täst’edes rahani edullisempaan vaihtoehtoon mutta mietin myös terveellisyyttä. Pidän tomaateista, mutta jostain Etelä-Euroopasta keskellä talvea tuodut tomaatit eivät innosta. Kotimaiset kasvihuonetomaatitkin saavat olla minulta rauhassa. Yhtäkaikki, vaikeata on päästä selville siitä mikä on järkevää ja mikä ei!

Emman lisäksi Didrichsenin taidemuseo on minulle tuntematon paikka. Helmikuussa siellä avautui ”Hugo Simberg & Niemenlautta”, näyttely jossa käydään läpi Simbergille tärkeän kesänviettopaikan innoittamia töitä. Näyttely on avoinna elokuun loppuun, olen äärimmäisen häpeissäni jos en ennätä Kuusisaareen ennen sitä!

Hugo Simberg oli ensimmäinen kuvataiteilija, josta innostuin. ”Haavoittunut enkeli” oli ilman muuta se, joka kiinnitti huomioni jo lapsena, mutta kaikkein rakkaimpia ja hurmaavimpia ovat ne hänen töistään joissa Kuolema on läsnä. ”Kuoleman puutarha” on teos, jota katsellessani tunnen suurta mielenrauhaa. Luuranko verhoutuneena mustaan kaapuun on tuttu kauhuelokuvistakin, mutta Simbergin luurankohahmo on rauhallinen, jopa surullinen apulainen. Se suorittaa annettuja tehtäviä, ei ilakoiden vaan työtään suorittaen (vrt. ”Sallittu”).

Olen kartoittanut kevään/kesän/syksyn kulttuuritarjontaa ja ensimmäisenä huomioni kiinnittyi katalonialaiseen, jo edesmenneeseen, taiteilijaan jonka töiden näyttely tarjoutuu näkyville EMMAssa. En ole aikaisemmin käynyt ko. museossa enkä liioin ole käynyt Mirón näyttelyssä, mielenkiintoista tarjottavaa siis monella tapaa. Mirón lisäksi näytteillä on suomalaisten taiteilijoiden töitä: Ole Kandelin (jonka erityisen lyhyen uran tuotokset olivat näytteillä EMMAssa jo vuonna 2008), Ernst Mether-Borgström, Rolf Sandqvist, Max Salmi,  Kauko Lehtinen, Antti Vuori ja Kari Huhtamo.

Pidän monenlaisesta taiteesta, tässä näyttelyssä on pääpaino ilmeisesti veistoksilla. Kuvataide on minusta viehättävintä, mutta veistoksetkin ovat mielenkiintoisia. Olin aikaisemmin lähestulkoon vain perinteisen kuvataiteen ystävä, mutta olen innostunut viime vuosina (vuosikymmenenä) enemmän nykytaiteesta. Tosin on mainittava, että käydessäni ensimmäistä kertaa Helsingin Kiasmassa ihailin enemmän itse rakennuksen arkkitehtuuria kuin sen sisältämää taidetta.

Hurmaavat värit omaava teos, jonka kuva on otettu täältä.

Jo tässä on taukoiltukin, viimeisin päivitys on kesähelteillä väkerretty ja nyt paukkuu ulkona pakkanen.

Olen sairauslomalla ärhäkän poskiontelo- ja keuhkoputkentulehdustaudin takia. Nyt alkaa aavistuksen verran helpottaa, mutta vointi ei suoranaisesti tue mitään makaamista ja netissä hörheltämistä enempää. Jopa mies, joka ei ole yhteisten vuosiemme aikana ollut kertaakaan sairaana, joutui petiin tutisemaan nousevan kuumeen kourissa ja on aivastellut siitä lähtien. Koira on onneksi ollut terveenä ja minä olen vuorostani ulkoiluttanut sitä pakolliset lenkit. Mies hoiti lenkittämisen, kun minä en kyennyt muuta kuin makaamaan ja niistämään sekä yskimään yskimästä päästyäni. Tauti on kova, se on myönnettävä.

Mitä on tapahtunut kesän jälkeen? Kävin vähemmän kulttuuririennoissa kuin oli tarkoitus ja syy on yksinkertaisesti se, että inhosin sydämeni pohjasta kolmeakymmentä hipovaa hellettä. Minulle riittäisi auringonpaisteinen 15 astetta kesällä ja saman verran miinusta talvella (ja aurinko siihen lisäksi, kiitos). Vanhan kirjallisuuden päivillä toki kävin ja siellä on tarkoitus käydä tänäkin kesänä, aihehan on tänä vuonna varsin avara ja varmaankin monelle mieleen. Sillä kirjallisuuden saralla riittää lajityyppiä moneen menoon, itselleni on käynyt rakkaimmaksi englantilainen hienovarainen dekkarismi a la Agatha Christie, Ruth Rendell jne.

Töihin piti palata kesäloman jälkeen, ei tullut mitään Ameriikan-perintöä tai Lotto-voittoa (vaikea tietysti tulla, kun ei juuri koskaan lottoakaan). Syksyn myötä aloitin opiskelut avoimen yliopiston puolella ja jouduin toteamaan laiskuuteni sekä käsityskykyni rajallisuuden. Asia on varsin innostava, mutta tentit ahdistavat. Haluaisin, että tieto siirtyisi tenttikirjasta aivoihini esim. USB-piuhan kautta. Toistaiseksi tällaista mahdollisuutta ei ole minulle suotu joten lukeminen ja luetun ymmärtäminen sekä muistaminen jatkavat ahdistamistani. Myönnän, että haaveilen salaa mielessäni yliopisto-opiskelusta ja sitä kautta saatavasta statuksesta 🙂

Haaveilun asteella on muutama muukin asia, joiden eteen täytynee tässä hissun kissun jotain tehdäkin (ei äiti, en suunnittele raskautta). Pienemmistä suunnitelmista koostan erillisen päivityksen koskien erinäisiä rientoja joihin haluaisin osallistua – mikäli karmea helle ei estä minua. Muistona kesästä kuitenkin kuva, joka tuo elävästi mieleen metsäretket pikku koiran kanssa.

Näitä vapaapäiviä olen odottanut jo monta viikkoa ja nyt se alkoi – ihana vapaus! Kevään kuviot töissä olivat väsyttäviä eikä vallitseva tilanne miellytä minua. Ehkä loman aikana jotkin asiat loksahtelevat paikalleen ja minulle selviää, miten tästä eteenpäin ja minne suuntaan. En aio pohtia liikaa, asioilla on tapana järjestyä. Rukouksissani muistan tätäkin asiaa.

Aamu alkoi tänään pilvisenä ja mietin, käykö ensimmäistä kertaa kirjatapahtumahistoriassani niin että hiki ei virtaa vierailun aikana. Muistin, että viimekin vuonna koulussa ja teltassa oli helpompaa ja väljempää käyskennellä kun alkuruuhka oli tasoittunut – vaan eipä ollut tänä vuonna. Aurinko ponkaisi taivaalle kellottamaan ilman pilvenhaituvaa ja hiki virtasi huonohappisessa koulurakennuksessa. Kirjahamstraukseni alkoi aivan kesysti: kaksi Mika Waltaria, joihin en ole tutustunut aikaisemmin: ”Koiranheisipuu” ja ”Surun ja ilon kaupunki”. Olin tyytyväinen itseeni (virhe), kun jatkoin kiertelyäni kohti yläkertaa ja aina niin mielenkiintoista SKS:n myyntipistettä.  Jahtasin tosin edelleen Robertson Daviesin ”Mikä verissä on”, mutta sitä ei todellakaan löydy. Ei ole löytynyt kahtena edellisenä vuotena eikä se eteeni kulkeutunut tälläkään kertaa.

SKS:n huone oli täynnä kirjoja, ihmisiä ja tunkkaista ilmaa. Tuulettimet tekivät työtään, mutta ilmahan ei vaihdu vaan ainoastaan kiertää hieman vauhdikkaammin. Ensi kerralla pitänee ottaa mukaan oma happipullo ja -naamari. Ankarista sääolosuhteista huolimatta sain taisteltua itselleni

• Ritva Hapuli: Ulkomailla ~ maailmansotien välinen maailma suomalaisnaisten silmin
• Marjatta Rahikainen ja Kirsi Vainio-Korhonen: Työteliäs ja uskollinen – naiset piikoina ja palvelijoina keskiajalta nykypäivään
• sika säkissä eli pussillinen kirjoja viidellä eurolla:

1. Martti Rapola: Suomen kielen äännehistorian luennot
2. SKS: Kalvean immen tarina
3. Minä? Missä? Milloin? Kolmetoista tulkintaa identiteeteistä
4. Ritva Ahonen-Mäkelä: Ilo puhua
5. Timo Joenpelto: Aleksis Kiven Nummisuutarit (tutkimus näytelmän puheakteista)

Sika säkissä oli pettymys, sain viime ja edellisvuonna paljon mieleisempää tavaraa. No, nimensä mukainen kassi.

Liityin myös jäseneksi Suomen vanhankirjallisuuden päivät ry:n ja sain kaupan päälle neljä edellistä vuosikirjaa, julisteen, 25-vuotistapahtuman muistoksi julkaistun kirjan ja kangaskassin logolla. Tein pienen ostoksen, jota en voi esitellä sillä eräs blogiani lukeva ihminen saa sen paketissa 🙂

Kävin tänäänkin koiran kanssa metsässä, rämmimme kuumissamme vaikeakulkuista maastoa ja mietin jälleen sitruunapannan hankkimista. Keppien järsiminen viehättää koiraa aivan liikaa, eläinlääkäri sanoi pikkukivien ja keppien massuttamisen olevan tapa eikä mikään puutostila. Koiranruoka on myös kasvattajan suosittelemaa ja todennäköisesti paremmin testattua ja tutkittua kuin moni ihmisen ruoka…mahalaukkuun kulkeutuvat kepinpalat tulevat joko oksennuksena ylös tai huonompana vaihtoehtona kulkeutuvat suolistoon ja pahimmassa tapauksessa rikkovat sisäelimiä suolessa kulkiessaan. Onneksi mustikat ovat alkaneet sinertyä paikoitellen niin, että koiran into suuntautuu niihin. Olen eilen ja tänään itsekin lapioinut suuhuni mustikoita, hyviltä maistuvat! Huvittavaa on, että ne ovat paikoitellen tosiaan kypsiä ja osa on aivan vihreitä ja raakoja.

Raakileita:

Ja vieressä kypsyvä:

Aivan kypsät sijaitsevat koiran ja minun vatsassa 🙂

Tuuli on tyyntynyt eilisen puhurin jälkeen, lämmintä ei ole mutta tarkenee. Vihreys huimaa päätä, joka puolella kukoistaa ja luonto taitaa olla vehreimmillään ja raikkaimmillaan juuri nyt. Heinä-elokuun laiskanpulskeassa auringonpaisteessa alkaa luontokin pikkuhiljaa nuokkua, on seisahtunut olo kesäkuun virkeyteen verrattuna.

Kävin koiran kanssa kuvaamassa kesäkuun kukkia ja kasveja. Koirapoloinen plumpsahti yllättäin lampeen, suolammen reunat ovat kovin höttöiset ja hätääntyneet koirantassut eivät tahtoneet ensin saada otetta. Pienen vikinän säestyksellä sieltä kuitenkin tultiin ylös ja karvat piti tietysti kuivata suopursuihin ja muihin heiniin.

Metsätähtiä löytyi melkein sankoin joukoin:

Suopursut ovat viehättäviä:

Hentoja kielojakin näkyi:

Kevään humpsahtaessa eteenpäin ja lisääntyvän auringonvalon myötä on aika suunnitella kesän rientoja! Olen tyytyväisenä kirjannut ylös tapahtumia, joihin osallistuminen on jo lähestulkoon traditio. Tänä vuonna on tullut aika lisätä vierailukohteita sellaisilla paikoilla, joihin en ole aikaisemmin tutustunut. Elävä lista:

• Naivistit Iittalassa 29.5.-29.8. 2010

• Mäntän kuvataideviikot 13.6. – 22.8.2010

• Taidekeskus Honkahovin kesänäyttely 13.6.-15.8.2010

• Vanhan kirjallisuuden päivät 2.-3.7. 2010

• Riihimäellä sijaitseva lasimuseo (pari kiinnostavaa näyttelyä elokuun alkuun ja syyskuun puoliväliin asti)

Näillä on hyvä aloittaa! Lisäilen kevään kuluessa paikkoja, kiinnostavia kohteita voi toki myös ehdottaa.

EDIT: Heti tuli lisää ehdotuksia 🙂

• Veijo Rönkkösen patsaspuisto Parikkalassa

• Pietarsaaren Jaakonpäivät 18.7. – 25.7.2010

Vielä tuli mieleeni edelliskesänä käymäni Punkaharjun Retretti, viehättävä paikka ja silloinen näyttelytarjonta oli varsin hyvä (Ellen Thesleff ja Leonardo da Vinci).

• Retretti: Helene Schjerfbeck ja taiteilijasisaret, 3.6. – 29.8.2010