Almamaria

Archive for the ‘Aiheeton’ Category

Toukokuisena tiistaina minua kutsui Helsinki puhtaasti kulttuuririentojen merkeissä. Ajatuksena oli, että ennättäisin käydä peräti kolmessa näyttelyssä mutta jätin yhden tuonnemmaksi. Ensimmäinen kohteeni oli – yllättäin – Ateneumin Tove Jansson-näyttely. Kuten monet muutkin, olen lukenut kaikki käsiini saamat muumikirjat moneen kertaan. Tutustuessani Janssonin kirjoihin löysin ilokseni myös muita teoksia, mm. Kuvanveistäjän tytär ja Kesäkirja. Jansson kirjoitti sujuvasti ja kiehtovasti, näyttelyn myötä heräsi into lukea nimenomaan nuo muut kuin muumikirjat uudelleen. Arkipäivä tai ei, näyttelyssä riitti väkeä mutta kulkemaan mahtui. Jätin suosiolla muumit väliin ja keskityin muuhun tarkasteluun Janssonin elämässä. Erityisesti valokuvat tuottivat suurta iloa, niistä muodostui mielikuva onnellisesta Tove Janssonista tekemässä arkisia askareita hänelle tärkeiden ihmisten kanssa. Hänen jäämistöään oli säilynyt hämmästyttävän paljon, lapsuuden piirroksia myöten. Pidin kovasti!

Ostin Ateneumin lipunmyynnistä kaksoislipun, josta toinen jäi myöhemmin käytettäväksi. Bulevardin ”Naisten matkassa” kestää 10.8.2014 saakka, mainio syy käydä fiilistelemässä Helsingissä uudelleen.

Toinen päivän näyttelyistä oli Helsingin Taidemuseossa 13.7. asti oleva ”Yksin”. Näyttely oli mieleenpainuva, hyvin surullinen tosin. Heini Partasen ääniteos vangitsi minut pitkäksi toviksi kuuntelemaan ihmisten tarinoita yksinäisyydestä, miten päivät kuluvat kun ei todella ole ketään kenen kanssa puhua. Tarinat olivat koskettavia, ilman suuria tunteita puhuttuja pätkiä yksinäisten ihmisten arjesta. Suosittelen käymään ajan kanssa. Aiheeseen liittyen: luin pari päivää sitten yhden vapaaehtoistyöntekijän haastattelun, jossa hän kertoi miten hän työskentelee ruoka-avussa ja käy viemässä ihmisille kotiinkin ruoka-avustuskasseja. ”Yksin” jäi pitkäksi aikaa mieleen pyörimään.

Näyttelyiden jälkeen oli aika suunnata kohti Sipoota ja villivihanneskävelyä. Sadetta uhmaten oli lähes parikymmentä ihmistä saapunut paikalle ja kumisaappaat lonksuen painalsimme lähipientareita tutkimaan. Kivaa oli!

(kuva saaliista myöhemmältä ajankohdalta)

Kaikki alkoi ajatuksesta: Mitä minä oikeasti tarvitsen? Hyvin vähän. On perustarpeet, joiden täyttyminen on jo luksusta. Suuri osa maailman ihmisistä voi vain unelmoida kodista, säännöllisestä ravinnosta, terveydestä, puhtaudesta jne. Kaikki näiden perustarpeiden päälle on mielihyvän tuottamista, ei muuta. Pyörittelin ajatuksia päässäni, mietin miten luopua ja mistä. En tarvitse kosmetiikkaa, mutta silti käytän sitä. Voin kuitenkin edes tarkistaa sen, etteivät ripsivärini ja voiteideni valmistajat käytä eläinkokeita missään valmistuksen vaiheissa. Olin lipsunut tässä periaatteessani ja ryhtynyt käyttämään meikkiä, jonka valmistaja ei ole suostunut luopumaan eläinkokeista tai ei ainakaan vastaa eläinsuojeluyhdistysten tiedusteluihin asiasta.

Meikeistä päädyin miettimään kampaajalla käyntejäni. Teini-iässä värjäsin itse hiuksiani hennalla, kunnes siirryin kampaajalla tapahtuviin värjäyksiin. Laskeskelin, että olen värjäyttänyt hiukseni synteettisillä aineilla reilusti yli parikymmentä vuotta ja päätin sen olevan tarpeeksi. Kampaajahan on aina vakuutellut, että nykyään väriaineet ovat hyvin ihoystävällisiä ja kemikaalien määrä on vähentynyt. Mutta silti – päähäni tujautettiin värjääviä aineita noin 8-9 viikon välein, en halunnut enää. Jostain muistiini oli piirtynyt, että Tampereellakin on ainakin pari ekokampaajaa ja otin toiseen heistä yhteyttä. Varasin ajan hiusten leikkaukseen ja kasviväreillä tapahtuvaan värjäykseen enkä enää muuta kaipaa. Kokemus oli miellyttävä ja kampaaja mukava, kampaamossa oli ihanan rauhallista ja taustalla soi hiljaa rentouttava musiikki. Kontrasti edellisen kampaamon kanssa oli suuri, edellinen kampaajani oli toki asiansa osaava mutta jokin alkoi häiritä siellä. Pidin paljon, paljon enemmän ekokampaamosta. Maanläheiset värit ja höyryävän lämmin yrttihauduke saivat minut autuaaseen tilaan. Kampaajan luona oli myynnissä Henriette Kressen kirja ”Käytännön lääkekasvit” ja yksi kappale oli varattu selailtavaksi, sitä lueskelinkin tunnin verran värien vaikuttaessa. Ostin kirjan ja sain lisää pontta jo pitkään kypsyneelle ajatukselle hankkia lisätietoa yrteistä ja villivihanneksista. Kress kirjoittaa hauskasti ja persoonallisella tyylillä, on ilo lukea hänen tekstiään ja kävinkin parin viikon kuluttua ostamassa ”Käytännön lääkekasvit 2” kirjan. Tutkin, missä päin Suomea on hänen pitämiään kursseja/luentoja ja löysinkin yhden aikatauluihini sopivan viikonloppukurssin. Nyt pitää vain odotella, myös sitä että kurssi täyttyy ja näinollen toteutuu.

Joulukuussa kävin toisen kerran ekokampaajalla, tällä kertaa vain leikkauksessa. Tässä välissä olin pohdiskellut, onko lisäravinteilla ja  vitamiineilla todella niin hyvä vaikutus terveyteen kuin annetaan ymmärtää. Olen lueskellut eri aineista ja niitähän riittää…B-vitamiinit, C-ja D-vitamiinit, seleeni, sinkki, magnesium – ei muuta aamiaista tarvikaan, kun jo vatsa täyttyisi kaikista kapseleista ja tableteista! Päädyin kokeilemaan muutamaa vitamiinivalmistetta, saa nähdä kuinka virkeä olo kevätauringon alkaessa sädehtiä taivaalla. Toki moni on sitä mieltä, että monipuolinen ruokavalio takaa kaikkien tarpeellisten aineiden saannin eikä lisävalmisteita tarvita. Epäilen, kuinka terveellisesti sitä saisikaan syödä jotta ihan kaiken saisi vain ravinnostaan.

Viimeisimpänä tutkimisen kohteena on ollut paleoruokavalio. Tätä ennen olen tehnyt muutamia muutoksia tähän astiseen ruokavaliooni ts. jättänyt sokerin käytön minimiin, hiilihydraattien määrä on vähentynyt ja kasvisten käyttö lisääntynyt. Olo on kieltämättä virkeämpi, vaikka tämä vuodenaika tekee muuten olosta väsyneemmän ja nuutuneemman.

Viime vuosina kesääni on kuulunut ajelu Tampereelta Mäntän Kuvataideviikoille, näin ajattelin tänäkin vuonna tehdä. Pidän siitä, että kuraattori vaihtuu vuosittain ja näyttely muuttuu väistämättä. Tänä vuonna tehtävää hoitaa Jyrki Siukonen, joka ohjastaa 20-vuotisjuhlaansa viettävää nykytaiteen tapahtumaa otsikolla ”Unien kaupunki”. Kuvataideviikot avautuu 9.6. ja paikkahan on vanha teollisuusrakennus Pekilo.

Viime vuonna oli ensimmäistä kertaa ainakin pariin vuoteen siedettävä sää kierrellä näyttelyssä. Kuuman auringon paahtaessa taivaan täydeltä ei ole varsinaisesti virkistävää kierrellä paksuseinäisessä rakennuksessa, vaikka taide kiinnostaisi kuinka paljon tahansa. Pekilon ainoa puute on kahvilan olemattomuus – itse ainakin kaipaan hetken istahtamista ja nähdyn sulattelua, joidenkin teosten/esitysten ääreen tekee mieli palata tauon jälkeen uudelleen. Olenkin istahdellut penkeille, tuijotellut tyhjyyteen tai oleskellut jonkun aikaa portaissa mietiskellen.

En ole ollut koskaan mikään innokas videoinstallaatioiden ihailija ja siksi yllätinkin itseni (myönteisesti!) olemalla erityisen onnellinen kahdesta lyhytelokuvasta. Ensimmäisenä katsoin Hanna Saarikosken hypnoottisen kauniin ”See Paris and die” – pidin aivan todella, todella paljon ja haluaisin sen omakseni jotta saisin katsella elokuvaa mielin määrin ♥

Toinen suosikkini oli Guido van der Werven videoinstallaatio Nummer vier: I don’t want to get involved in this. I don’t want to be part of this. Talk me out of it. Installaatio koostui kolmesta ilahduttavan merkillisestä videosta ja klassisesta musiikista. Katsoin sen kaksi kertaa, ensimmäisellä kerralla meitä oli muutama ihminen hämärässä huoneessa katsomassa kankaalle heijastettua esitystä. Loppuyllätys riemastutti meitä kaikkia yhtälailla ja koin hauskan yhteenkuuluvaisuuden tunteen tuntemattomien ihmisten kanssa. Ehdottoman suositeltava kokemus.

Ehkä pääsen lopultakin jopa käymään Serlachiuksen museoissa?

Kesäkuisena perjantaina olin vapaalla ja vietin aikaa metsässä koiran kanssa. Kävelimme poluilla, metsä tuoksui ja mietin jo tulevaa sieniaikaa – onhan siihen vielä tovi. Soitin metsästä enolleni, kerroin kuinka metsätähdet kukkivat. Hän kysyi, miltä mustikkatilanne näyttää ja arvelin tulevan hyvän sadon jos ei mitään takapakkia tule.

Se jäi viimeiseksi kerraksi, kun juttelin hänen kanssaan. Metsä, jossa soittohetkellä olin, on hyvä sienipaikka johon teen retken vielä monta kertaa tänäkin vuonna. Sopii paikaksi, jossa muistella menneitä ja tästä elämästä poistuneita.

Jo tässä on taukoiltukin, viimeisin päivitys on kesähelteillä väkerretty ja nyt paukkuu ulkona pakkanen.

Olen sairauslomalla ärhäkän poskiontelo- ja keuhkoputkentulehdustaudin takia. Nyt alkaa aavistuksen verran helpottaa, mutta vointi ei suoranaisesti tue mitään makaamista ja netissä hörheltämistä enempää. Jopa mies, joka ei ole yhteisten vuosiemme aikana ollut kertaakaan sairaana, joutui petiin tutisemaan nousevan kuumeen kourissa ja on aivastellut siitä lähtien. Koira on onneksi ollut terveenä ja minä olen vuorostani ulkoiluttanut sitä pakolliset lenkit. Mies hoiti lenkittämisen, kun minä en kyennyt muuta kuin makaamaan ja niistämään sekä yskimään yskimästä päästyäni. Tauti on kova, se on myönnettävä.

Mitä on tapahtunut kesän jälkeen? Kävin vähemmän kulttuuririennoissa kuin oli tarkoitus ja syy on yksinkertaisesti se, että inhosin sydämeni pohjasta kolmeakymmentä hipovaa hellettä. Minulle riittäisi auringonpaisteinen 15 astetta kesällä ja saman verran miinusta talvella (ja aurinko siihen lisäksi, kiitos). Vanhan kirjallisuuden päivillä toki kävin ja siellä on tarkoitus käydä tänäkin kesänä, aihehan on tänä vuonna varsin avara ja varmaankin monelle mieleen. Sillä kirjallisuuden saralla riittää lajityyppiä moneen menoon, itselleni on käynyt rakkaimmaksi englantilainen hienovarainen dekkarismi a la Agatha Christie, Ruth Rendell jne.

Töihin piti palata kesäloman jälkeen, ei tullut mitään Ameriikan-perintöä tai Lotto-voittoa (vaikea tietysti tulla, kun ei juuri koskaan lottoakaan). Syksyn myötä aloitin opiskelut avoimen yliopiston puolella ja jouduin toteamaan laiskuuteni sekä käsityskykyni rajallisuuden. Asia on varsin innostava, mutta tentit ahdistavat. Haluaisin, että tieto siirtyisi tenttikirjasta aivoihini esim. USB-piuhan kautta. Toistaiseksi tällaista mahdollisuutta ei ole minulle suotu joten lukeminen ja luetun ymmärtäminen sekä muistaminen jatkavat ahdistamistani. Myönnän, että haaveilen salaa mielessäni yliopisto-opiskelusta ja sitä kautta saatavasta statuksesta 🙂

Haaveilun asteella on muutama muukin asia, joiden eteen täytynee tässä hissun kissun jotain tehdäkin (ei äiti, en suunnittele raskautta). Pienemmistä suunnitelmista koostan erillisen päivityksen koskien erinäisiä rientoja joihin haluaisin osallistua – mikäli karmea helle ei estä minua. Muistona kesästä kuitenkin kuva, joka tuo elävästi mieleen metsäretket pikku koiran kanssa.

”Sillä sinä olet minun kallioni ja linnani, ja nimesi tähden sinä minua johdat ja talutat.” ~Psalmi 31; 4 ~

Tunnustan, olen sieniholisti. En malta olla menemättä suppilovahveroita saalistamaan, vaikka niitä on jo ihan tarpeeksi. Ajattelen vain, kuinka ne muuten mätänevät metsään tai vielä pahempaa: päätyvät jonkun toisen säilöön!  Kävin eilen koiran kanssa metsällä, paikka on ennestään tuttu jonka olen putsannut tänä syksynä jo pariin otteeseen. Vielä sieltä sai puolen tunnin keruulla sangollisen suppiloita! Ne ovat siitä kiitollisia sieniä, etteivät ne vähästä hätkähdä ja kestävät kylmääkin. Viimeisiä saa keräillä sormet kohmeessa lumen alta 🙂

Eilen kauppareissulla pysähdyimme ottamaan ilmaisen Aamulehden myyjän tiskiltä, hän oli juuri lopettelemassa. Asiaan kuuluu hetken pakollinen jutustelu ja myyntipuheet, ko. lehti ei kelpaa minulle kuin ilmaiseksi saatuna joten oikeissa ostoaikeissa en edes ollut. Mietin, että tilaisin Helsingin Sanomat pariksi viikoksi, en ole vielä käynyt kurkkaamassa millä hinnoilla sitä olisi lyhyeksi aikaa tarjolla. Pitkää tilausta en ota, pääjutut saa luettua netistä. Tiedossa on kuitenkin parin viikon kotonaolo ja lehti voisi piristää aamujani.

Syyssateet rymistelivät eilen ikkunalautoja, oli mukava nukahtaa ropinaan ja hurjaan tuuleen. Onneksi saa olla sisällä eikä tarvitse kulkea katuja.

Sunnuntai-ilta, lasagne paistuu uunissa vaikka paisti sinne oli suunnitteilla laittaa. Tämä päivä kuitenkin hupeni nopeasti ja töissäkin piti vielä käydä, olisimme syöneet puoliltaöin jos alkuperäistä suunnitelmaa ei olisi muutettu. Toki ruoan olisi voinut valmistaa jo aamupäivällä, mutta kun ei viitsinyt! Puolenpäivän jälkeen taas nokoset olivat paljon mukavampi vaihtoehto kuin ruoanlaitto…

Ryhdyin lukemaan Stieg Larssonin tuotantoa ja ensimmäinen kirja menikin yhdessä hujauksessa. Karmivaa jännitystä, ei tullut sentään uniin kummittelemaan. Liityin monen vuoden tauon jälkeen myös kirjakerhoon, ihan mukava olla vähän paremmin perillä siitä mitä kirjallisuusrintamalla tapahtuu. Minun kirjaintoilunihan on viime vuosina ollut kovin menneisyyspainotteista, en ole edes näillä isoilla kirjallisuusmessuilla käynyt vaan Vanhan Kirjallisuuden Päivillä. Iso tapahtuma sekin on, mutta ei varmasti vedä vertoja Helsingin messuille.

Kirjauduin Facebookiin melkein vuosi sitten ja se on vienyt yhä enemmän aikaa, nyt minulla on pelikavereiden lisäksi serkkuja ja muita sukulaisia listallani. Saa nähdä, kuinka kauan tämä innostus kestää!

Olen käynyt läpi elokuvavarastoani ja katsellut muutaman pätkän kuluneen viikon aikana:

• Brokeback Mountain
• Little Miss Sunshine
• Eyes Wide Shut
• Into the Wild

Filmeistä ensimmäinen jäi moneksi päiväksi mieleen pyörimään, herätti ajatuksia ja pohdintaa. Pidin. Kakkosfilmi oli aivan hurmaavan positiivinen kokemus, tyrskin ja hihitin riemastuneesti – suosittelen! Cruise & Kidman pärjäsivät Kubrickin elokuvassa mielestäni hyvin, olen jostain syystä lykännyt tämän katsomista monta vuotta. En toki muitakaan elokuvia ole katsellut mitenkään pikaisella aikataululla mutta EWS ilmestyi jo 1999. Viimeinen leffa taas on minulle tuttu kirjana ja kirjoittelinkin vanhaan blogiini useampaan otteeseen aiheesta. Kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen, samoin elokuva vaikka jos valita pitää niin kallistun kirjan puoleen. Elokuva herätti mietintää monesta aiheesta, myös siitä miten ohjaajan käsitys tapahtumista ja päähenkilöstä vaikuttaa siihen mitä teemoja filmissä painotetaan.

Tämä harmaa pörröinen piipero tuli piipittämään minulta ruokaa, reppana pieni.

Aurinko. Se paistaa ja paistaa, kuumottaa ja polttaa – ei, en ole helteen ystävä. Kävin eilen muutaman tunnin vierailulla Vanhan kirjallisuuden päivillä ja vettä sekä vissyä kului monta litraa. Aloitin jo perinteeksi käyneellä tyylillä koulun pihalla olleesta teltasta, jossa ilma ei vaihtunut juuri lainkaan. Teltan pari kangasovea oli auki, mutta sisällä kiehui kuumuus. Koulun sisällä oli tuulettimia useammassa paikassa ja niitä olisi voinut olla teltassakin, lämpötila oli sanoinkuvaamaton.

Tällä pohjustuksella petaan sitä, että lämpö oli syy mopon karkaamiseen. Löysin kauno- ja tietokirjallisuutta niin paljon, että peittoan todennäköisesti tämän kertaisilla ostoksillani edellisten kertojen yhteismäärän…ostokset nököttävät edelleen kasseissa, en ole vielä tohtinut enkä varsinkaan jaksanut käydä löytöjäni läpi…

Havaitsin tällä kertaa myös sen, että on parempi mennä paikalle vasta joskus puolenpäivän jälkeen. Kuvittelin aikaisemmin, että aikainen lintu saa suhteellisen rauhassa käyskennellä paikalla mutta asia on päinvastoin. Jaoin nimittäin reissuni niin, että kierrettyäni teltan ja juotuani kahvit siellä siirryin koulun tiloihin. Siellä kiertelin jonkin aikaa, kunnes kuumuus todella teki tehtävänsä ja oli pakko poistua. Sisätilat, 30 astetta ja ihmismassa ovat väsyttävä yhdistelmä.  Lähdin kiertelemään maaseutua, kuvasin ja ihailin kotimaan kauneutta.

Palasin koululle taas iltapäivällä ja suuntasin suoraan koulun yläkertaan. Väki oli vähentynyt ja nyt mahtui hyvin katsastamaan rakkaan SKS:n tarjonnan sekä muut mielenkiintoiset tietokirjakohteet. Mukaan tarttui Rosebudilta mm. Lemmyn muistelmat, pokkarina toki. Loput kirjat listaan seuraavassa kirjoituksessa, kunhan tohdin tarttua löytöihin tutkivalla mielellä 🙂