Almamaria

Viime vuosina kesääni on kuulunut ajelu Tampereelta Mäntän Kuvataideviikoille, näin ajattelin tänäkin vuonna tehdä. Pidän siitä, että kuraattori vaihtuu vuosittain ja näyttely muuttuu väistämättä. Tänä vuonna tehtävää hoitaa Jyrki Siukonen, joka ohjastaa 20-vuotisjuhlaansa viettävää nykytaiteen tapahtumaa otsikolla ”Unien kaupunki”. Kuvataideviikot avautuu 9.6. ja paikkahan on vanha teollisuusrakennus Pekilo.

Viime vuonna oli ensimmäistä kertaa ainakin pariin vuoteen siedettävä sää kierrellä näyttelyssä. Kuuman auringon paahtaessa taivaan täydeltä ei ole varsinaisesti virkistävää kierrellä paksuseinäisessä rakennuksessa, vaikka taide kiinnostaisi kuinka paljon tahansa. Pekilon ainoa puute on kahvilan olemattomuus – itse ainakin kaipaan hetken istahtamista ja nähdyn sulattelua, joidenkin teosten/esitysten ääreen tekee mieli palata tauon jälkeen uudelleen. Olenkin istahdellut penkeille, tuijotellut tyhjyyteen tai oleskellut jonkun aikaa portaissa mietiskellen.

En ole ollut koskaan mikään innokas videoinstallaatioiden ihailija ja siksi yllätinkin itseni (myönteisesti!) olemalla erityisen onnellinen kahdesta lyhytelokuvasta. Ensimmäisenä katsoin Hanna Saarikosken hypnoottisen kauniin ”See Paris and die” – pidin aivan todella, todella paljon ja haluaisin sen omakseni jotta saisin katsella elokuvaa mielin määrin ♥

Toinen suosikkini oli Guido van der Werven videoinstallaatio Nummer vier: I don’t want to get involved in this. I don’t want to be part of this. Talk me out of it. Installaatio koostui kolmesta ilahduttavan merkillisestä videosta ja klassisesta musiikista. Katsoin sen kaksi kertaa, ensimmäisellä kerralla meitä oli muutama ihminen hämärässä huoneessa katsomassa kankaalle heijastettua esitystä. Loppuyllätys riemastutti meitä kaikkia yhtälailla ja koin hauskan yhteenkuuluvaisuuden tunteen tuntemattomien ihmisten kanssa. Ehdottoman suositeltava kokemus.

Ehkä pääsen lopultakin jopa käymään Serlachiuksen museoissa?