Almamaria

Helsingin rientojen jälkeen oli seuraava kohde Iittala ja – yllätys yllätys – jokakesäinen naivistien näyttely. Suomen kesä on ollut hieman viileähkö tähän asti (muutamaa päivää lukuunottamatta) ja se ei minua haitannut Lasimäkeä kiertäessäni. Naivistien joukossa oli vanhoja tuttuja (mm. hurmaava Eino Viikilä) ja uutena piristyksenä Kati Mikola (häneltä on esillä eläinpitoisia maalauksia, kotisivuilta löytyy myös muunlaisia töitä – eläinmaalaukset ovat kuitenkin ainakin minun suosikkejani) ja Heli Pukki.

Iittalan tehtaanmyymälästä löytyi kaunis peltirasia, joita en ole nähnyt muualla myynnissä ja myyjätyttö arvelikin sen olevan vain heidän omassa myymälässään. Googlettamalla selvisi, että löytyy se muualtakin mutta en vain ollut havainnut. Kaunis se on! Vatsantäytettä sai Lasimäen ravintolasta, ihana parmankinkulla höystetty vihreä salaatti…nam!

Kuva on Eino Viikilän työstä, jonka nimeä internet ei valitettavasti osannut kertoa.

Vielä ennen lähtöä piti käydä Hunaja-Aitassa, josta saa ihan parhaimmat hunajat. Tällä kerralla ostin Niiskuneidin hunajaa (ihanan tuoksuistakin, eukalyptuksella terästettyä hunajaa) sekä kilon purnukan ”Hämeen metsistä ja vainioilta” kerättyä hunajaa. Puoti on täynnä tuotteita, joita tekisi mieli ostaa…

Toukokuisena tiistaina minua kutsui Helsinki puhtaasti kulttuuririentojen merkeissä. Ajatuksena oli, että ennättäisin käydä peräti kolmessa näyttelyssä mutta jätin yhden tuonnemmaksi. Ensimmäinen kohteeni oli – yllättäin – Ateneumin Tove Jansson-näyttely. Kuten monet muutkin, olen lukenut kaikki käsiini saamat muumikirjat moneen kertaan. Tutustuessani Janssonin kirjoihin löysin ilokseni myös muita teoksia, mm. Kuvanveistäjän tytär ja Kesäkirja. Jansson kirjoitti sujuvasti ja kiehtovasti, näyttelyn myötä heräsi into lukea nimenomaan nuo muut kuin muumikirjat uudelleen. Arkipäivä tai ei, näyttelyssä riitti väkeä mutta kulkemaan mahtui. Jätin suosiolla muumit väliin ja keskityin muuhun tarkasteluun Janssonin elämässä. Erityisesti valokuvat tuottivat suurta iloa, niistä muodostui mielikuva onnellisesta Tove Janssonista tekemässä arkisia askareita hänelle tärkeiden ihmisten kanssa. Hänen jäämistöään oli säilynyt hämmästyttävän paljon, lapsuuden piirroksia myöten. Pidin kovasti!

Ostin Ateneumin lipunmyynnistä kaksoislipun, josta toinen jäi myöhemmin käytettäväksi. Bulevardin ”Naisten matkassa” kestää 10.8.2014 saakka, mainio syy käydä fiilistelemässä Helsingissä uudelleen.

Toinen päivän näyttelyistä oli Helsingin Taidemuseossa 13.7. asti oleva ”Yksin”. Näyttely oli mieleenpainuva, hyvin surullinen tosin. Heini Partasen ääniteos vangitsi minut pitkäksi toviksi kuuntelemaan ihmisten tarinoita yksinäisyydestä, miten päivät kuluvat kun ei todella ole ketään kenen kanssa puhua. Tarinat olivat koskettavia, ilman suuria tunteita puhuttuja pätkiä yksinäisten ihmisten arjesta. Suosittelen käymään ajan kanssa. Aiheeseen liittyen: luin pari päivää sitten yhden vapaaehtoistyöntekijän haastattelun, jossa hän kertoi miten hän työskentelee ruoka-avussa ja käy viemässä ihmisille kotiinkin ruoka-avustuskasseja. ”Yksin” jäi pitkäksi aikaa mieleen pyörimään.

Näyttelyiden jälkeen oli aika suunnata kohti Sipoota ja villivihanneskävelyä. Sadetta uhmaten oli lähes parikymmentä ihmistä saapunut paikalle ja kumisaappaat lonksuen painalsimme lähipientareita tutkimaan. Kivaa oli!

(kuva saaliista myöhemmältä ajankohdalta)

Kaikki alkoi ajatuksesta: Mitä minä oikeasti tarvitsen? Hyvin vähän. On perustarpeet, joiden täyttyminen on jo luksusta. Suuri osa maailman ihmisistä voi vain unelmoida kodista, säännöllisestä ravinnosta, terveydestä, puhtaudesta jne. Kaikki näiden perustarpeiden päälle on mielihyvän tuottamista, ei muuta. Pyörittelin ajatuksia päässäni, mietin miten luopua ja mistä. En tarvitse kosmetiikkaa, mutta silti käytän sitä. Voin kuitenkin edes tarkistaa sen, etteivät ripsivärini ja voiteideni valmistajat käytä eläinkokeita missään valmistuksen vaiheissa. Olin lipsunut tässä periaatteessani ja ryhtynyt käyttämään meikkiä, jonka valmistaja ei ole suostunut luopumaan eläinkokeista tai ei ainakaan vastaa eläinsuojeluyhdistysten tiedusteluihin asiasta.

Meikeistä päädyin miettimään kampaajalla käyntejäni. Teini-iässä värjäsin itse hiuksiani hennalla, kunnes siirryin kampaajalla tapahtuviin värjäyksiin. Laskeskelin, että olen värjäyttänyt hiukseni synteettisillä aineilla reilusti yli parikymmentä vuotta ja päätin sen olevan tarpeeksi. Kampaajahan on aina vakuutellut, että nykyään väriaineet ovat hyvin ihoystävällisiä ja kemikaalien määrä on vähentynyt. Mutta silti – päähäni tujautettiin värjääviä aineita noin 8-9 viikon välein, en halunnut enää. Jostain muistiini oli piirtynyt, että Tampereellakin on ainakin pari ekokampaajaa ja otin toiseen heistä yhteyttä. Varasin ajan hiusten leikkaukseen ja kasviväreillä tapahtuvaan värjäykseen enkä enää muuta kaipaa. Kokemus oli miellyttävä ja kampaaja mukava, kampaamossa oli ihanan rauhallista ja taustalla soi hiljaa rentouttava musiikki. Kontrasti edellisen kampaamon kanssa oli suuri, edellinen kampaajani oli toki asiansa osaava mutta jokin alkoi häiritä siellä. Pidin paljon, paljon enemmän ekokampaamosta. Maanläheiset värit ja höyryävän lämmin yrttihauduke saivat minut autuaaseen tilaan. Kampaajan luona oli myynnissä Henriette Kressen kirja ”Käytännön lääkekasvit” ja yksi kappale oli varattu selailtavaksi, sitä lueskelinkin tunnin verran värien vaikuttaessa. Ostin kirjan ja sain lisää pontta jo pitkään kypsyneelle ajatukselle hankkia lisätietoa yrteistä ja villivihanneksista. Kress kirjoittaa hauskasti ja persoonallisella tyylillä, on ilo lukea hänen tekstiään ja kävinkin parin viikon kuluttua ostamassa ”Käytännön lääkekasvit 2” kirjan. Tutkin, missä päin Suomea on hänen pitämiään kursseja/luentoja ja löysinkin yhden aikatauluihini sopivan viikonloppukurssin. Nyt pitää vain odotella, myös sitä että kurssi täyttyy ja näinollen toteutuu.

Joulukuussa kävin toisen kerran ekokampaajalla, tällä kertaa vain leikkauksessa. Tässä välissä olin pohdiskellut, onko lisäravinteilla ja  vitamiineilla todella niin hyvä vaikutus terveyteen kuin annetaan ymmärtää. Olen lueskellut eri aineista ja niitähän riittää…B-vitamiinit, C-ja D-vitamiinit, seleeni, sinkki, magnesium – ei muuta aamiaista tarvikaan, kun jo vatsa täyttyisi kaikista kapseleista ja tableteista! Päädyin kokeilemaan muutamaa vitamiinivalmistetta, saa nähdä kuinka virkeä olo kevätauringon alkaessa sädehtiä taivaalla. Toki moni on sitä mieltä, että monipuolinen ruokavalio takaa kaikkien tarpeellisten aineiden saannin eikä lisävalmisteita tarvita. Epäilen, kuinka terveellisesti sitä saisikaan syödä jotta ihan kaiken saisi vain ravinnostaan.

Viimeisimpänä tutkimisen kohteena on ollut paleoruokavalio. Tätä ennen olen tehnyt muutamia muutoksia tähän astiseen ruokavaliooni ts. jättänyt sokerin käytön minimiin, hiilihydraattien määrä on vähentynyt ja kasvisten käyttö lisääntynyt. Olo on kieltämättä virkeämpi, vaikka tämä vuodenaika tekee muuten olosta väsyneemmän ja nuutuneemman.

Elätän sitkeästi illuusiota siitä, että kykenen kesällä käymään kymmenissä ellei jopa sadoissa taidetapahtumissa. Kuvittelen lapsellisesti, että vuorokauden tunnit tuplaantuvat loman koittaessa. Raaka totuushan on, että ne tikittävät eteenpäin kahta kauheammalla vauhdilla. Kuitenkin riivin kasaan listan, jonka julkaisen muillekin vinkkaamaan mielenkiintoisista kohteista.

Mäntän kuvataideviikot 9.6. – 31.8.2013

Toivakan kirkko ark. 10 -16

Naivistit Iittalassa 25.5. – 25.8. 2013

Taikametsän siimeksessä – Martta Wendelinin ja Rudolf Koivun metsäkuvituksia, Emil Cedercreutzin museo / Harjavalta 19.5. – 29.9.2013

Suomen metsästysmuseo, kaksi näyttelyä / Riihimäki 6.6. alkaen

Onni Oja, maiseman mestari Riihimäen taidemuseo 15.6. – 15.9.

Tapio Wirkkalan näyttely, Riihimäen lasimuseo 17.5. alkaen

Albert König Pekka Halosen vieraana, Halosenniemi 15.5. – 9.6. 2013

Martta Wendelinin 120-vuotisjuhlanäyttely, taiteilijakoti Erkkola / Tuusula, 2.5. alkaen

Adolf Bock ja meritaide, Tikanojan taidekoti / Vaasa, 9.6. alkaen

Visavuoressa pari näyttelyä (Launis ja Suomalainen)/ Valkeakoski, 25.5. alkaen

Tänään hoksasin vielä yhden käyntikohteen, joka innoitti minua alustavasti rakentelemaan Helsinki-päivää…en ole hetkeen aikaan käynyt Ateneumissa, Sinebrychoffin taidemuseossa, Kiasmassa ♥

Viime vuosina kesääni on kuulunut ajelu Tampereelta Mäntän Kuvataideviikoille, näin ajattelin tänäkin vuonna tehdä. Pidän siitä, että kuraattori vaihtuu vuosittain ja näyttely muuttuu väistämättä. Tänä vuonna tehtävää hoitaa Jyrki Siukonen, joka ohjastaa 20-vuotisjuhlaansa viettävää nykytaiteen tapahtumaa otsikolla ”Unien kaupunki”. Kuvataideviikot avautuu 9.6. ja paikkahan on vanha teollisuusrakennus Pekilo.

Viime vuonna oli ensimmäistä kertaa ainakin pariin vuoteen siedettävä sää kierrellä näyttelyssä. Kuuman auringon paahtaessa taivaan täydeltä ei ole varsinaisesti virkistävää kierrellä paksuseinäisessä rakennuksessa, vaikka taide kiinnostaisi kuinka paljon tahansa. Pekilon ainoa puute on kahvilan olemattomuus – itse ainakin kaipaan hetken istahtamista ja nähdyn sulattelua, joidenkin teosten/esitysten ääreen tekee mieli palata tauon jälkeen uudelleen. Olenkin istahdellut penkeille, tuijotellut tyhjyyteen tai oleskellut jonkun aikaa portaissa mietiskellen.

En ole ollut koskaan mikään innokas videoinstallaatioiden ihailija ja siksi yllätinkin itseni (myönteisesti!) olemalla erityisen onnellinen kahdesta lyhytelokuvasta. Ensimmäisenä katsoin Hanna Saarikosken hypnoottisen kauniin ”See Paris and die” – pidin aivan todella, todella paljon ja haluaisin sen omakseni jotta saisin katsella elokuvaa mielin määrin ♥

Toinen suosikkini oli Guido van der Werven videoinstallaatio Nummer vier: I don’t want to get involved in this. I don’t want to be part of this. Talk me out of it. Installaatio koostui kolmesta ilahduttavan merkillisestä videosta ja klassisesta musiikista. Katsoin sen kaksi kertaa, ensimmäisellä kerralla meitä oli muutama ihminen hämärässä huoneessa katsomassa kankaalle heijastettua esitystä. Loppuyllätys riemastutti meitä kaikkia yhtälailla ja koin hauskan yhteenkuuluvaisuuden tunteen tuntemattomien ihmisten kanssa. Ehdottoman suositeltava kokemus.

Ehkä pääsen lopultakin jopa käymään Serlachiuksen museoissa?

No niin. Edellinen päivitys oli pikainen postaus, testasin miten tekstin ja kuvan julkaiseminen onnistuu ja onnistuihan se. Kirjoittelin tämän Retretti-kirjoituksen jo lähes viikko sitten, mutta blogiongelmien takia en suinkaan onnistunut sitä julkaisemaan ja jouduin tallentamaankin sen Wordiin. Onneksi blogivastaava sai tilanteen korjattua ja taas toimii. Linkit hävisivät ja kuvat myös, ajatus niiden uudelleen esiinkaivamisesta nuudutti ja lykkäsin hommaa…tässä nyt kuitenkin muuttamattomana tekstini, siksi siinä puhutaan esim. kolmannesta lomaviikosta ja todellisuudessa nyt on menossa neljäs 🙂

Kolmas lomaviikko menossa ja edelleen jaksan äimistellä sitä, miten älysin toivoa viittä lomaviikkoa tänä vuonna. On tullut tarpeeseen ja vielä jatkuu! Mitään kummempia suunnitelmiahan meillä ei ollut, miehen työrupeama on lähestulkoon kiireimmillään heinäkuussa ja siellä olemme tahkonneet tänäkin kesänä. Silti olen ennättänyt tehdä muutakin ja ehdimme rauhassa käydä myös miehen vanhempien luona Pohjois-Karjalassa. Muutama päivä valmiissa ruoka-/kahvipöydässä oli luksusta minulle ja nautin siitä häpeämättömästi…

Vierailureissun aikana kävin myös Retretissä, ajomatka on varsin kohtuullinen. Kuvataiteessa minulla ei ole mitään tiettyä suuntausta tai aikakautta, jonka kokisin olevan kaikkein läheisin ja mielenkiintoisin. Pidän nykytaiteesta yhtä lailla kuin perinteisestä. Tänä vuonna pääosassa oli  Tyko Sallinen hengenheimolaisineen; Jalmari Ruokokoski, Marcus Collin, Eemu Myntti ynnä muut ekspressionistit. Myntti oli minulle ennestään tuntematon ja pidin aika tavalla hänen töistään näyttelyssä. Collinia ei mainita esitteessä eikä muissa tiedoissa, silti hänen töitään oli esillä. Yhtä lailla kuin pidän tietynlaisesta sievistelystä ja herkistelystä kuvataiteessa, oli minusta ihanan selkeätä katsoa em. taiteilijoiden maalausten värien käyttöä, valon ja varjon asettelua ja havainnoivaa ajankuvausta. Ekspressionistit olivat aikansa kapinallisia ja saivat maalauksillaan aikaan ihmetystä ja närää, mutta milloin mikään uusi suuntaus on saapunut ilman vastustusta? Rohkeita miehiä ja naisia!

Ennen kapuamista Sallisen maailmaan olin kierrellyt pitkät tovit luolissa, joissa viihdyin viimeksikin mainiosti. Tuolloin esillä oli mm. Leonardo da Vincin keksintöjä, tällä kertaa pidin eniten videoesityksistä, mm. Pilvi Takalan ”The Real Snow White” oli hilpeä tarina todellisuuden ja tarun kohtaamisesta. Ehdoton suosikkini oli Cleaning Women-ryhmän Q4: The Last Quarter Year. Pitkällisestä etsimisestä huolimatta en löytänyt esitystä tai katkelmaa siitä mistään, täältä voi kyllä lukea hieman lisää yhden Retretin-kävijän kokemuksista. Tätä esitystä olisin voinut seurata vaikka kuinka kauan, se oli hypnoottisen ihana! Täällä lisää Luolavertausten taiteilijoista.

Viimeinen etappi oli hurmaava Rudolf Koivu. Ei ole ihme, että hän nousi suomalaisten suosikkikuvittajaksi – piirrokset ovat niin upeita, pieniä yksityiskohtia myöten. Lapsuudessa ja nuoruudessa satukirjat olivat lempilukemistani, pitäisi käydä läpi mitä satukirjoja hyllyistäni löytyykään.

Kierreltyäni tarpeeksi kävin vielä testaamassa kahvilan ja sitten takaisin auton rattiin.

Paluumatkan varrelle osui sopivasti Kerimäki ja sen kaunis keltainen puukirkko. Kerimäki vaikuttaa olevan suhteellisen suosittu turistikohde, sijaintinsa ja kirkkonsa takia. Istuin kirkossa pitkän tovin, rauhallinen hetki kirkonpenkillä teki hyvää.

Suomen kesässä oli leppoisaa ajella kohti miehen vanhempien kotia, välillä satoi ja välillä paistoi aurinko. Illalla päivän kruunasi kesän ensimmäinen mansikkakakku, nam!

Kun pilvet kuin kattopalkit
nousevat läpi
ylitseni ja valo on terästä
kun ilta käy kuin morsian
vuoteeseen
kun kaikki tämä ja hiljaista puhetta
on mahtunut huoneisiin
kun tulemme ikävästäkin onnellisiksi.

* Heikki Reivilä *

Ensimmäistä kertaa Vanhan Kirjallisuuden Päivien vierailuhistoriassani en ollut sulaa helteessä! Sain jälleen perjantain vapaaksi, olen mieltynyt tuohon ensimmäiseen tapahtumapäivään. Hilpaisin paikalle vasta yhdentoista tienoilla, kokeilin uutta lähestymistapaa ihmismassan joukkoon. Aiempina vuosina olen ollut tikkana paikalla, kun päivät alkavat mutta tämäkin ajankohta oli aivan hyvä. Ensi vuonna suunnittelin aloittavani kierrokseni poikkeuksellisesti sisätiloista eli koulun kerroksista, siellä on valtavasti mielenkiintoisia kohteita!

Suosittelen osallistujia ottamaan mukaan vesipullon, siitä oli varsin virkistävää hörppiä kun pidin huilitauon penkillä istuen. Tuin myös kahvilatoimintaa ostamalla limsan ja ruisleivän, ne oli mukava rauhassa nautiskella auringonpaisteessa teltan edustalla istuen. Bonuksena sain kuulla juoruja Turun asuntopolitiikasta menneinä vuosikymmeninä 🙂

Olin todella hillityssä mielentilassa, sillä ostin vain 7 kirjaa. Toki teki mieli muutakin, mutta laskin kymmeneen ja jatkoin matkaa…

Ensimmäisenä hankin yhden nuoruuteni suosikkikirjailijan kirjoista, Jules Vernen ”Salaperäinen saari”. Vernen seikkailukirjoja oli mukava lukea, hyvällä mielikuvituksella varustettuna niitä lukiessa voi matkata maailman ääriin ja vähän kauemmaskin. Nuorelle sukulaiselleni täytyy esitellä Vernen tuotantoa, kunhan hän hieman vielä vanhenee – tai kuka ties tarinat viehättäisivät juuri nyt?

Lena Huldénin ”Kuusijalkainen vihollinen – niveljalkaisten vaikutus länsimaiseen sodankäyntiin” lumosi minut välittömästi ja nappasin äkkiä kirjan tiskistä! Vaikuttaa odotusteni mukaisesti todella kiehtovalta teokselta.

Lähes liikuttava hetki oli se, kun äkkäsin Edgar Lee Masterin ”Spoon River antologia”n. Suosittelen kirjaa lämpimästi, edesmenneiden tarinat ovat riipaisevia ja osuvat erittäin hyvin myös tähän aikaan. Selailin kirjaa hetki sitten ja samat tarinat liikuttivat minua samalla tavoin kuin pari vuosikymmentä sitten.

Koulun sisälle siirryttyäni pidin penkillä istuen vesitauon, lepuutin jalkojani ja nautin viileydestä. Tänä vuonna minua siunattiin vähemmän tunkkaisella ilmalla, ilmastointiin oli panostettu sillä viime vuonna koulun sisällä oli välillä tukala olla; ilma ei liikahtanut minnekään, ikkunat olivat apposen auki mutta tuulenvirettä ei tullut suunnasta eikä toisesta. Tänä vuonna oli useampaan paikkaan viritelty tuulettimia ja se oli erittäin järkevästi tehty. Koulussa kiertelin ensin alakerrassa (pakollisen vessaan jonotuksen jälkeen) ja törmäsin eräässä pisteessä Margaret Atwoodin kirjaan, joka oli ollut mielessäni jo aikaisemmin: ”Herran tarhurit”. Atwoosin aikaisempi kirja, ”Nimeltään Grace”, on yksi hienoimmista lukemistani kirjoista. Odotan mielenkiintoista lukukokemusta…

Parikymppisenä tutustuin itävaltalaissyntyisen Peter Handken kirjoihin, ensimmäinen oli muistaakseni ”Toiston pysyvyys”. Pidin kovasti, Handken tapa kirjoittaa on kiehtovan seikkaperäinen ja yksityiskohtainen – tosin eri tavalla kuin esim. Kalle Päätalon 🙂 Nautin kirjoista, joiden kieli on sujuvaa ja kulkee polveillen lauseesta toiseen, ilman että minun tarvitsee keskeyttää lukemista ärtyneenä kirjoitusvirheistä. Sitäpaitsi, Handke on yhdessä Wim Wendersin kanssa tehnyt käsikirjoituksen elokuvaan ”Berliinin taivaan alla” ja se taas on elokuva, joka voittaa kaikki maailman elokuvat. Kirjallisuuspäiviltä löysin ”Puhtaan kokemisen hetki” kirjan, enkä muista sitä aiemmin lukeneeni. Voi olla, että säästelen sen syksyn lukupinoon.

Koulun kakkoskerroksessa oli edustettuna mm. pienehkö Savukeidas-kustannus, joka on kunnostautunut kääntämällä Virginia Woolfin esikoisromaanin ”Menomatka”. Merkittävä kirjailija ja vielä kun kirja oli ”messutarjouksessa” niin ostettavahan se oli. Vaatii aikaa ja paneutumista, ei siis ensisijainen kevyt kesälukeminen.

Samaiselta kustantajalta löytyi lisää nuoruuden suosikkejani (vrt. Verne), H.G.Wells! ”Nykyaikainen utopia” on löytöni nimi ja aikaisemmin Wellsiltä on tullut luettua mm. ”Aikakone” joka pelotti ja viehätti samaan aikaan.

Viimeisenä perinteisessä muodossa olevana kirjana ostin Stephen Boothin dekkarin ”Musta koira”, ensimmäinen julkaisu ko. kirjailijalta ja minulle aivan uusi tuttavuus. Aloittelin jo kirjan lukemista, mutta minulla on tällä hetkellä menossa ”monta kirjaa samaan aikaan”-vaihe joten hetken aikaa kuluu ennenkuin osaan kertoa tarkemmin millainen mies on kyseessä.

Ja kas! Viimeisenä mutta sitäkin ilahduttavampana löytönä ostin kympillä ”Seitsemän veljestä” äänikirjana! Saa nähdä, milloin sitä kuuntelen mutta olihan se pakko ostaa kun lukijaksi oli mainittu Ahti Jokinen 🙂

Tyytyväisenä olotilaani ja löytöihini suuntasin kotiin, tällä kertaa en yhdistänyt kirjallisuuteen kuvataidetta vaan jätin Iittalan naivistit omaksi käyntikerrakseen. Vähältä jo piti, etten siellä loman alettuani poikennut mutta aikataulu ei antanut myöten vaikka ohi ajoin. Täytyyhän siellä viettää kunnolla aikaa ja katsastaa hunajapuodin valinnanvarat, nam.

Aurinkoiseen, kirkkaaseen päivään on ihana herätä hyvin nukutun yön jälkeen. Viikonlopun vuorokausirytmi kokee aina karvaan muutoksen maanantain vastaisena yönä, kun kello soittelee kuudelta…

Otin aikaisemmin kuvia, joita en saanut lisättyä blogiin. Kiitos siipan uurastuksen, nyt saan kirjoitettua ja julkaistua! Kuvasarja koskee työpäiväni alkua 🙂

Kuvan ottamisen hetkellä olivat aamut vielä pimeitä, nythän tilanne on onneksi toinen. Aamuni alkaa ripeästi, arkena nukun siihen asti että on pakko herätä enkä heräile rauhassa kuten vapaa-aamuna.

Näkyä, joka peilistä kohtaa, ei ole tarkoitettu herkimmille katsojille.

Ponnahdus sängystä, aamutoimet, kahvin keittäminen miehelle termospulloon ja aamuleivät pöydälle, eväsleivät jääkaappiin, vaatteet päälle ja omat eväät laukkuun mukaan. Bussille kipitellessäni vien usein roskat roskikseen ja tiputan postikuoret laatikkoon.

Pukuhuoneella sonnustaudun ammatin vaatimiin varusteisiin, lisään hät’hätää meikkiä etten pelästyttäisi asiakkaita ja vien eväät jääkaappiin. Aamun tärkein tehtävä työpaikalla on kahvinkeittimen lataaminen ja käynnistys, ellei sitä ole jo tehty. Hyvin harvoin juon kahvia tai syön aamupalaa kotona, mutta töihin saavuttuani on vatsakin herännyt sen verran että se muistuttelee olemassaolostaan.

Työpaikan uudessa kahvihuoneessa aamupalakin maistuu paremmalta 🙂 Pikapuuroon kiehuvaa vettä päälle, sekoitus ja loraus maitoa – nam! Kahvikin vaatii maitoa, ei voi muuten juoda.

Mikäli ensimmäinen homma on nukutuksen vaativa, on valmisteltavaa enemmän. Työvalmistelut tehdään toki ennen aamupalaa, eikä aina edes ehdi pupeltaa mitään ennen töiden alkua. Päästä löytyvän tarkistuslistan mukaan edetään 🙂

Kuvakulma on merkillinen, mutta esittää yhtä karmeutta – johto-ja letkuhässäkkää, jota yritetään  mahdollisuuksien mukaan järjestää niin ettei kukaan kompuroi tai käy seisoskelemaan niiden päälle. Ei ole aina mahdollista…

Viime aikoina olen miettinyt ihmiseloa. Juu, ei ole kovin pieni tai vaatimaton miettimisen aihe. Lienee menneen ajan romantisointia, mutta olen sitä mieltä että ihmisen ei ole hyvä tietää kaikkea mitä maailmassa tapahtuu. Nykyajan infoähky on totisinta totta – uutisia tulee jatkuvasti televisiosta, radiosta ja internetistä. Sanomalehdet ovat joutuneet osaan, jossa uutiset tarjoillaan jo vanhentuneina mutta joskus jopa ammattitaitoisen toimittajan työstämänä. Maa järisee kymmenien tuhansien kilometrien päässä ja saamme tietää siitä suunnilleen samaan aikaan kuin paikalliset asukkaat. Ajatellaan aikaa sata vuotta sitten. Uutiset kulkivat maan sisälläkin hitaasti, saati mantereelta toiselle. Kun tapahtumat olivat sattuneet jo aikaa sitten, olivat ne vähemmän järkyttäviä. Oli helpompi pitää asiat etäällä, kun pitkien välimatkojen taittaminen vei todella aikaa eikä sujunut yhtä nopeasti kuin tänään. Maapallo on kutistunut, asiat ovat lähempänä ja kaukaiset tuntemattomia ihmisiä kohdanneet tragediat koskettavat.

Nyky-yhteiskunnassa ei tahdo enää olla sijaa hitaille ihmisille. Perehtymisen uuteen työpaikkaan halutaan sujuvan nopeasti, uusi työntekijä ei saa oppia rauhassa vaan kaiken täytyy tapahtua äkkiä. Ei ole aikaa antaa ihmisten olla erilaisia. Mihin meillä kaikilla on niin kiire? Tekemään virheitä, minun alallani siis hoitovirheitä? Ymmärrän ihmisiä, jotka saavat tarpeekseen ns. sivistyksestä. Pentti Linkolan ajatukset ovat edelleen varsin radikaaleja, mutta hän ainakin elää sanojensa mukaisesti.