Aurinko. Se paistaa ja paistaa, kuumottaa ja polttaa – ei, en ole helteen ystävä. Kävin eilen muutaman tunnin vierailulla Vanhan kirjallisuuden päivillä ja vettä sekä vissyä kului monta litraa. Aloitin jo perinteeksi käyneellä tyylillä koulun pihalla olleesta teltasta, jossa ilma ei vaihtunut juuri lainkaan. Teltan pari kangasovea oli auki, mutta sisällä kiehui kuumuus. Koulun sisällä oli tuulettimia useammassa paikassa ja niitä olisi voinut olla teltassakin, lämpötila oli sanoinkuvaamaton.

Tällä pohjustuksella petaan sitä, että lämpö oli syy mopon karkaamiseen. Löysin kauno- ja tietokirjallisuutta niin paljon, että peittoan todennäköisesti tämän kertaisilla ostoksillani edellisten kertojen yhteismäärän…ostokset nököttävät edelleen kasseissa, en ole vielä tohtinut enkä varsinkaan jaksanut käydä löytöjäni läpi…

Havaitsin tällä kertaa myös sen, että on parempi mennä paikalle vasta joskus puolenpäivän jälkeen. Kuvittelin aikaisemmin, että aikainen lintu saa suhteellisen rauhassa käyskennellä paikalla mutta asia on päinvastoin. Jaoin nimittäin reissuni niin, että kierrettyäni teltan ja juotuani kahvit siellä siirryin koulun tiloihin. Siellä kiertelin jonkin aikaa, kunnes kuumuus todella teki tehtävänsä ja oli pakko poistua. Sisätilat, 30 astetta ja ihmismassa ovat väsyttävä yhdistelmä.  Lähdin kiertelemään maaseutua, kuvasin ja ihailin kotimaan kauneutta.

Palasin koululle taas iltapäivällä ja suuntasin suoraan koulun yläkertaan. Väki oli vähentynyt ja nyt mahtui hyvin katsastamaan rakkaan SKS:n tarjonnan sekä muut mielenkiintoiset tietokirjakohteet. Mukaan tarttui Rosebudilta mm. Lemmyn muistelmat, pokkarina toki. Loput kirjat listaan seuraavassa kirjoituksessa, kunhan tohdin tarttua löytöihin tutkivalla mielellä 🙂

Kävin viime vuonna ensimmäistä kertaa Mäntän Kuvataideviikoilla ja kerroinkin tuolloin, että kokemus ei ollut mieltäylentävä. Kopioin itseäni toisesta blogistani eli tällaiset olivat tunnelmat viime vuonna: ”En ollut koskaan käynyt Mäntän Kuvataideviikoilla ja aika tarkkaan mietin tulevaisuudessakin, lähdenkö enää siellä käymään. En pitänyt ollenkaan. Muistissani oli hämärästi Helsingin Kaupunginmuseossa Meilahdessa pidetty ITE-näyttely, josta pidin aivan valtavasti. Vuosi oli 2001, sitä en olisi muistanut mutta ko. museon sivuilta löytyivät kiitettävän yksityiskohtaisesti tiedot menneistäkin näyttelyistä. Muistan käynnin riemukkaana tutustumisena erilaisiin teoksiin, niistä jäi positiivinen ja ilahtunut olo. Mäntän näyttelyssä minusta tuntui siltä, kuin olisin kävellyt yhden ihmisen sairauskertomuksesta toiseen. En tohdi julkisesti kirjoittaa samaa, miten kuvailin käyntiäni yhdelle tutulleni. Yhdessä vaiheessa minulle tuli niin huono olo, että mietin keskeyttäväni koko kierroksen.”

Tänään olen iloinen voidessani ilmoittaa, että käynti oli mieluisa! Toki kokemuksia oli laidasta laitaan, mutta yleisilme oli virkeämpi ja selkeämpi, paikalla oli vanhoja mieluisia taiteilijoita (Inari Krohn ja Outi Heiskanen) sekä uusia ilahduttavia: Marjatta Hanhijoki, Mauri Kuitula, Jasmin Anoschkin, Saara Ekström, Janne Laine….listasta tulisi yllättävän pitkä 🙂 Löydät linkin takaa lisää tietoa, suosittelen lämpimästi. Poistuin paikalta melkeinpä hilpeänä!

Viime vuonna yhdistin samaan ajeluun Ruovedellä sijaitsevan Gallen-Kallelan erämaa-ateljeen, mutta kuten jo viime vuonna oli tiedossa on ateljee tämän kesän suljettuna. Toivottavasti se avautuu jälleen joskus tulevaisuudessa, tutustumisen arvoinen paikka ja kauniit maisemat!

Dagbladetin Magasinet-lehden nettijulkaisussa on mielenkiintoinen artikkeli metsäsuomalaisista. Käännös norjankielisestä artikkelista on vapaa ja löytyy alkuperäisenä täältä.

”HEIKI KULBLIK ristittiin Henrikiksi. Hänen oikea nimensä on ollut aina Heiki, mutta kun hänet kastettiin 1949 ei Finnskogenin lapsilla saanut olla suomalaisia nimiä vaikka heitä käytännössä kutsuttiinkin niillä.

– Finnskogenissa oli lapsuudessani monta Heikiä – kaikki kastettiin Henrikeiksi mutta heitä ei kutsuttu muulla kuin Heiki-nimellä, kertoo hän Magasinet-nettilehdelle.

Heitä kutsuttiin metsäsuomalaisiksi. Heillä oli virallisesti sama asema vähemmistönä kuin kveeneillä, tataareille, romaneilla ja saamelaisilla noin kymmenen vuotta sitten. Heiki Kublik Finnskogenin Gruesta on yksi heistä. Hänen elämästään kertova dokumentti esitettiin NRK:ssa (norjalainen tv-kanava).
Kulblikilla on metsäsuomalaisjuuret mutta kuten useimmilla muillakin ovat ne niin sekoittuneet norjalaiseen perimään että hän on – ja tuntee olevansa – täysin norjalainen. – Olemme alkuperältämme suomalaissukua. En tiedä prosentteina tuota perimää. Emme kuitenkaan tunne olevamme vähemmistöä enkä ole niin paljon sitä edes ajatellut. Nykypäivänä ei ole montaa, joka kutsuisi itseään metsäsuomalaiseksi. Mutta jotkut täällä Finnskogenissa ovat puhuneet hyvinkin paljon asiasta ja sen puolesta. – Mutta minä en tunne itseäni oikeastaan metsäsuomalaiseksi, sanoo Kulblik.

– Jos mennään ajassa 150 vuotta taaksepäin, oli norjalaistamisprosessi täydessä vauhdissa Finnskogenissa. Lapset eivät saaneet puhua koulussa suomea ja jos he puhuivat, oli siitä seurauksena rangaistus. Vanhemmat eivät enää puhuneet suomea lapsille, jotta nämä eivät joutuisi vaikeuksiin koulussa. Oman kulttuurin polkemisesta palkittiin. Suomalaisesta kulttuurista vieraannuttaminen muutti väistämättä ihmisiä. Metsäsuomalainen on vanha ilmaisu, joka on otettu uudelleen käyttöön viimeisen kymmenen vuoden aikana. Ei ole ihme, että monet eivät tunnista mitä ilmaisu pitää sisällään. Mutta jos kysyt ihmisiltä täällä Finnskogenissa ovatko he ylpeitä suomalaisesta taustastaan, luulen että suurin osa vastaa myöntävästi. Näin kertoo eräs metsäsuomalaisuuden kulttuurin tulisieluisista vaalijoista, Dag Raaberg. Hän on Norjan Metsäsuomalaisten Museon johtaja. Raaberg kertoo, että suomalaisuudesta vieroittaminen oli kivulias prosessi. Suomalaisia sukunimiä ei sallittu ja ne vaihdettiin. – On selvää, että kulttuuri-identiteetti on kriisissä elettyään ja koettuaan edellämainittuja asioita yli 100 vuoden ajan.

1970-luvulla tapahtui kulttuurillinen herääminen ja vastareaktio. Se on asteittain johtanut siihen, että metsäsuomalaisilla on nykyään vähemmistöasema ja kulttuurimuistojen säilyttämiseksi on annettu resursseja. Norjalaistaminen johti kuitenkin siihen, että suomenkieli ei ole enää aktiivisessa käytössä Finnskogenissa.

– Lapsuudessani ei kukaan perheessäni maininnut metsäsuomalaisesta taustamme sanallakaan. Sain sen itse selville ollessani 16-17-vuotias ja näin se on ollut monen muunkin kohdalla. 100 vuoden muistoissa on paljon epäselvyyttä eivätkä kaikki ajattele positiivisesti metsäsuomalaisista, sanoo Raaberg.

Metsäsuomalaiset tulivat Ruotsiin ja Norjaan 1500- ja 1600-luvulla asettautuen Finnskogeniin. Suomessa oli suuri asukasmäärän kasvu ja väki vaelsi muualle etsimään uutta asuinpaikkaa. Herttua Karl IX kutsui suomalaisia asuttamaan raivaamatonta metsäaluetta Värmlantiin. 1500-luvun lopun Nuijasota innosti myös suomalaisia muuttamaan.

Finnskogenissa oli laajoja havupuualueita, joita maahanmuuttajat voivat käyttää kaskenpolttoon ja rukiinviljelyyn. Kaskenpoltossa metsä hakataan ja annetaan kuivaa, sitten puut poltetaan jotta saadaan mahdollisimman paljon tuhkaa. Alueelle kylvetään sen jälkeen ruista. Tässä viljelymuodossa ei vaadita kivien tai kantojen poistamista ja etuna oli että voitiin viljellä viljaa alueilla joita kukaan muu ei käyttänyt maanviljelytarkoituksiin. Kaskiviljely jatkui aina 1800-luvulle saakka vaikka se osittain kiellettiinkin. Vastustus alkoi etenkin sen jälkeen, kun metsä sai suurempaa taloudellista arvostusta.

Suomesta, joka tuohon aikaan oli Ruotsin vallan alla, muutti tuhansittain ihmisiä Norjaan joka puolestaan oli Tanskan alainen. Metsäsuomalaiset Norjassa ovat seurausta tästä muutosta.

Heiki Kulblik saa elantonsa maatilaltaan ja hoitaa metsätyöt perinteiseen tapaan: hevosella. Hän treenaa ja kilpailee hevosilla ravikisoissa vapaa-ajalla. Hän omistaa laajan metsäalueen ja harjoittaa osassa metsäänsä harvennushakkuutta.  – Se on menetelmä, jolla saadaan aikaan luonnollinen metsän uudistuminen, hän selvittää.
Menetelmässä metsää harvennetaan asteittain. Täysikasvuiset puut suojaavat metsänpohjaa estäen ruohon ja pensaiden kasvun. Samanaikaisesti harvennetut pienemmät puut mahtuvat kasvamaan suojassa. Etuna on, että metsä tuottaa tasaisesti ja uusia puita istutetaan sitä mukaa kun vanhempia kaadetaan.

Metsäsuomalaiskulttuurin vaaliminen ei ole syy siihen, miksi Kulblik harrastaa perinteistä metsänviljelyä. Hän sairastui vakavasti 80-luvulla ja joutui lopettamaan silloisen työnsä konekuljettajana. Häntä ohjattiin vaihtamaan toimistotyöhön ja harrastamaan liikuntaa. – Vaikutti siltä, että menin huonompaan kuntoon siitä etten harrastanut mitään liikuntaa. Jouduin käyttämään kävelykeppejä. Silloin päätin kuntoutua ja ryhdyin tekemään töitä ja treenaamaan.

Vuodesta 1988 hän on tehnyt metsätöitä ja päättänyt työpäivistään itse. Siitä lähtien, kun hän alkoi tehdä metsätöitä on hän ollut täysin terve. – Olen lisäksi erittäin kiinnostunut hevosista. Ravihevosia käytettiin ennen maatilan töihin ja minä jatkan sitä perinnettä, Kulblik sanoo.

Maahanmuuttaneet metsäsuomalaiset levittäytyivät laajalle alueelle ja Raabergin mukaan metsäsuomalaisten asutusta oli Östlandetin alueelle seitsemässä läänissä ja 40 kunnassa. – Veikkaan, että puolella Östlandin alueella asuvista on jonkinlaisia sukuyhteyksiä metsäsuomalaisiin, riippuen hieman siitä miten yhteys määritellään.

On tutkittu, että Finnskogeniin muutti suomalaisia 431 eri sukunimellä. Norjalainen Metsäsuomalaisten Museo työskentelee tallentaakseen kulttuuria sen monissa eri muodoissa. Heillä on vastuullaan 170 rakennusta, mutta museo tuntee erityistä vastuuta savupirteistä. Ne ovat rakennuksia, joissa ei ollut lainkaan savupiippua. Saunat, viljankuivausaitat ja asuintalot oli rakennettu tällä tavalla. Hedmarkin kunta ja museovirasto aikovat nimetä Nedre Öiernin savusaunan kulttuurimuistoksi vuonna 2009.

– Meillä oli pitkä prosessi ennenkuin saimme rahoituksen omaa museota varten. Olemme tehneet paljon töitä, jotta voisimme säilyttää oman kulttuurimme muistoja. Meillä on oikeus päättää omasta kulttuuristamme ja sen perinteiden järjestämisestä, sanoo Raaberg. – Olemme kohdanneet paljon vastustusta, jopa syrjintää. Siitä voisi tehdä tutkimuksenkin, sanoo museojohtaja.

Finnskogenista on lähtenyt paljon väkeä viime vuosina, kuten monista muistakin pikkupaikkakunnista. Tilanne ei ole kuitenkaan niin paha kuin rajan toisella puolen Ruotsissa.  – Ihmiset muuttavat pois ja vanhat ihmiset jäävät tänne. Koulumme on lopetusuhan alla. Ennen kaikkialla oli metsätöitä, nykyään ovat koneet korvanneet ihmiset metsissä, sanoo Kulblik. Hänellä on kuitenkin lapsia, jotka haluavat jatkaa hänen aloittamaansa työtä metsässä: kolmekymppinen tytär tulee isänsä työn jatkajaksi. Hänellä on metsänhoitajan tutkinto Åsin yliopistosta. Parikymppinen poika on ostanut itselleen talon muutaman kymmenen kilometrin päästä.

– Thea ja Daniel ovat olleet paljon mukana metsää kaatamassa ja ovat molemmat innokkaita hevosihmisiä. He tietävät mistä on kysymys, kertoo Kulblik seuraavasta sukupolvesta. He ovat täysin norjalaisia asukkaita Finnskogenissa ja heillä on metsäsuomalaisia sukujuuria – kuten niin monella meistä muistakin, vaikka emme ole tulleet sellaista ajatelleeksi. ”

Kävin pääsiäisen aikoihin mielenkiintoisessa paikassa, Leväluhdan suohaudalla.  Wikipedia kertoo:

Leväluhdasta on arkeologisissa kaivauksissa löydetty merovingiaikana, noin vuosina 600–650 suohon haudatut alle sadan vainajan jäännökset, pronssikattila ja koruja. Aiemmin uskottiin, että ihmiset olivat jopa aikalaisikseen poikkeuksellisen lyhytkasvuisia, miehet keskimäärin 158 cm ja naiset 147 cm. Viimeisin tutkimus (Markku Niskanen, Oulun yliopisto) on kuitenkin osoittanut että kaikki aikuiset leväluhtalaiset saattavat olla naisia ja että heidän keskimääräinen ruumiinkokonsa ei poikkea merkittävästi muista samanaikaisista pohjoismaisista ihmisistä.

Lisää samasta osoitteesta.

Paikka oli vaatimaton, puuaidalla rajattu alue jonne pystytetyssä tolpassa oli lyhyt tiedotus alueesta. Suohaudalle pääsee ensin etsimällä syrjäisen parkkialueen yksityistalon vieressä ja seuraamalla polveilevaa metsäpolkua.

Etsin netistä lisätietoa aiheesta ja löytyihän sitä, kaikki sivut vain pyörittelivät samaa suppeahkoa materiaalia. Intouduimme käymään paikalla Pohjalaisen artikkelin luettuamme, joudun linkittämään Ilkka-lehteen koska se näytti olevan helpommin saatavilla.  Markku Niskasen tutkimus on kyllä luettavissa ymmärtääkseni jokaisen yliopiston käsikirjastossa, täytyy yrittää käydä hakemassa lisätietoa kun aika antaa myöten.

Huomisesta (3.5.) alkaen voi osallistua äänestykseen,  jonka voittaja saa 20 000 euroa. Esikarsinnan jälkeen ehdokkaita jäi 11 kappaletta ja heidät on esitelty yksi kerrallaan Aamulehdessä. Ehdokkaisiin pääset tutustumaan täällä, siellä pääset myös huomisesta alkaen äänestämään! Minulla on jo 2 suosikkia, joista pitää valita.

Olen pähkäillyt, mistä ihmeestä löytäisin tietoa kesäkursseista Pirkanmaalla? Kiinnostaisi kovasti jokin kädentaitoihin jollain tavalla liittyvä kurssi, esim. viikonlopun mittainen. Kevät meni keramiikkaa ähertäessä (juu, ei ole kaksiset taidot…) ja mieli halajaa johonkin seuraan missä käsillä tehden saa tulosta aikaan ja oppii jotain uutta. Täytynee jatkaa illalla netin perkuuta!

Ällistyttävä lämpöaalto heilautti asteet parinkymmenen tienoille ja keksin heti jotain nurkumista: minne kevät jäi? Talven jälkeen tuli jokin epämääräisen lyhyt vuodenaika, jota en ainakaan kevääksi tunnistanut ja sitten paukahti jo täydet lämmöt päälle! Lisää kevättä tänne päin, kiitos.

Lisääntynyt valo ja lämpö innoittivat minut kaivelemaan vaatekaappeja. Olen pessyt pari koneellista tarpeettomia vaatteita ja mietin niille sijoituspaikkaa. Alunperin ajatuksena oli kuskata ne Mustaan Lampaan vaatevarastoon mutta voi olla että ne saadaankin kiertoon toista kautta. Tarpeeseen menevät kuitenkin. Lisää löytyy edelleen, hävettävät määrät vaatekappaleita joita en ole edes juurikaan käyttänyt.

Pinoja penkoessani löysin kesäverhot makuuhuoneeseen, ihanan keveät ja huonetta värillään valaisevat ilmavat verhot. Ehkä jopa tällä viikolla saan ne ripustettua 🙂

Testausta, testausta.

Elämä on ihanaa. Aamulla oli kuumetta, kävin lääkärissä varmentamassa tekemäni diagnoosin: poskiontelontulehdus. Toinen puoli oli turvoksissa, nieluun valuu limaa ja olo on mielenkiintoinen. Antibioottikuuria pukkasi. Illalla alkoi olla epämääräisen ikävä olo, ei oikein tiennyt että mikä vaivaa. Hetki sitten selvisi, mikä vaivasi. Litrakaupalla nestettä lensi mahalaukustani, suurin osa sentään pyttyyn. En muista milloin olen oksentanut näin järkyttävällä voimalla, naamani oli sinipunainen ja silmissä näkyi tähtiä. Sinänsä mukavaa, että niitä näkyi edes silloin sillä nyt saa tahdonvoimalla ammottaa silmiäni auki etteivät turvonneet luomet estä näkyvyyttä. Ihanaa, sitä tämä on.