Almamaria

Archive for the ‘luonto’ Category

Näitä vapaapäiviä olen odottanut jo monta viikkoa ja nyt se alkoi – ihana vapaus! Kevään kuviot töissä olivat väsyttäviä eikä vallitseva tilanne miellytä minua. Ehkä loman aikana jotkin asiat loksahtelevat paikalleen ja minulle selviää, miten tästä eteenpäin ja minne suuntaan. En aio pohtia liikaa, asioilla on tapana järjestyä. Rukouksissani muistan tätäkin asiaa.

Aamu alkoi tänään pilvisenä ja mietin, käykö ensimmäistä kertaa kirjatapahtumahistoriassani niin että hiki ei virtaa vierailun aikana. Muistin, että viimekin vuonna koulussa ja teltassa oli helpompaa ja väljempää käyskennellä kun alkuruuhka oli tasoittunut – vaan eipä ollut tänä vuonna. Aurinko ponkaisi taivaalle kellottamaan ilman pilvenhaituvaa ja hiki virtasi huonohappisessa koulurakennuksessa. Kirjahamstraukseni alkoi aivan kesysti: kaksi Mika Waltaria, joihin en ole tutustunut aikaisemmin: “Koiranheisipuu” ja “Surun ja ilon kaupunki”. Olin tyytyväinen itseeni (virhe), kun jatkoin kiertelyäni kohti yläkertaa ja aina niin mielenkiintoista SKS:n myyntipistettä.  Jahtasin tosin edelleen Robertson Daviesin “Mikä verissä on”, mutta sitä ei todellakaan löydy. Ei ole löytynyt kahtena edellisenä vuotena eikä se eteeni kulkeutunut tälläkään kertaa.

SKS:n huone oli täynnä kirjoja, ihmisiä ja tunkkaista ilmaa. Tuulettimet tekivät työtään, mutta ilmahan ei vaihdu vaan ainoastaan kiertää hieman vauhdikkaammin. Ensi kerralla pitänee ottaa mukaan oma happipullo ja -naamari. Ankarista sääolosuhteista huolimatta sain taisteltua itselleni

• Ritva Hapuli: Ulkomailla ~ maailmansotien välinen maailma suomalaisnaisten silmin
• Marjatta Rahikainen ja Kirsi Vainio-Korhonen: Työteliäs ja uskollinen – naiset piikoina ja palvelijoina keskiajalta nykypäivään
• sika säkissä eli pussillinen kirjoja viidellä eurolla:

1. Martti Rapola: Suomen kielen äännehistorian luennot
2. SKS: Kalvean immen tarina
3. Minä? Missä? Milloin? Kolmetoista tulkintaa identiteeteistä
4. Ritva Ahonen-Mäkelä: Ilo puhua
5. Timo Joenpelto: Aleksis Kiven Nummisuutarit (tutkimus näytelmän puheakteista)

Sika säkissä oli pettymys, sain viime ja edellisvuonna paljon mieleisempää tavaraa. No, nimensä mukainen kassi.

Liityin myös jäseneksi Suomen vanhankirjallisuuden päivät ry:n ja sain kaupan päälle neljä edellistä vuosikirjaa, julisteen, 25-vuotistapahtuman muistoksi julkaistun kirjan ja kangaskassin logolla. Tein pienen ostoksen, jota en voi esitellä sillä eräs blogiani lukeva ihminen saa sen paketissa

Kävin tänäänkin koiran kanssa metsässä, rämmimme kuumissamme vaikeakulkuista maastoa ja mietin jälleen sitruunapannan hankkimista. Keppien järsiminen viehättää koiraa aivan liikaa, eläinlääkäri sanoi pikkukivien ja keppien massuttamisen olevan tapa eikä mikään puutostila. Koiranruoka on myös kasvattajan suosittelemaa ja todennäköisesti paremmin testattua ja tutkittua kuin moni ihmisen ruoka…mahalaukkuun kulkeutuvat kepinpalat tulevat joko oksennuksena ylös tai huonompana vaihtoehtona kulkeutuvat suolistoon ja pahimmassa tapauksessa rikkovat sisäelimiä suolessa kulkiessaan. Onneksi mustikat ovat alkaneet sinertyä paikoitellen niin, että koiran into suuntautuu niihin. Olen eilen ja tänään itsekin lapioinut suuhuni mustikoita, hyviltä maistuvat! Huvittavaa on, että ne ovat paikoitellen tosiaan kypsiä ja osa on aivan vihreitä ja raakoja.

Raakileita:

Ja vieressä kypsyvä:

Aivan kypsät sijaitsevat koiran ja minun vatsassa

Tuuli on tyyntynyt eilisen puhurin jälkeen, lämmintä ei ole mutta tarkenee. Vihreys huimaa päätä, joka puolella kukoistaa ja luonto taitaa olla vehreimmillään ja raikkaimmillaan juuri nyt. Heinä-elokuun laiskanpulskeassa auringonpaisteessa alkaa luontokin pikkuhiljaa nuokkua, on seisahtunut olo kesäkuun virkeyteen verrattuna.

Kävin koiran kanssa kuvaamassa kesäkuun kukkia ja kasveja. Koirapoloinen plumpsahti yllättäin lampeen, suolammen reunat ovat kovin höttöiset ja hätääntyneet koirantassut eivät tahtoneet ensin saada otetta. Pienen vikinän säestyksellä sieltä kuitenkin tultiin ylös ja karvat piti tietysti kuivata suopursuihin ja muihin heiniin.

Metsätähtiä löytyi melkein sankoin joukoin:

Suopursut ovat viehättäviä:

Hentoja kielojakin näkyi:

Voi ihmisen eloa, pientä piiperrystä päivästä toiseen. Mitään suurempaa ei ole elämässä tapahtunut, ehkä pitäisi tapahtua niin saisi enemmän virtaa. Virran hakemista on kenties ollut sekin, että napsin vitamiineja jo vissiin neljättä viikkoa. C-vitamiinia poretablettina liukenemaan lasilliseen vettä ja sitten kurkkuun B-vitamiinitabletti, kalanmaksaöljykapseli ja kalkkitabletti. Viimeisenä pureskelen magnesiumtabletin B:n uskon virkistävän kevään tullen, kalanmaksaöljy tekee varmasti kaikin puolin hyvää (kampaaja sanoi hiusten vahvistuneen), kalkki vahvistaa keski-ikäistyvän entisen tytön luustoa ja magnesium pitää varsin ärhäkän elohiiren kurissa. Viimeksimainittu piinasi minua pitkään, aina oikean silmän alla. Hetken helpotusta sain hieromalla ohimoita, sitten se taas palasi ja oli tosi kiusallinen. Nyt sitä ei ole näkynyt, hah! Rautakuuri täytyy ottaa kuukauden mittaisena, ettei anemiani intoudu hihhuloimaan. Ja kas, vielä karoteenikapselit jäivät mainitsematta – valkonaamana kärähdän jo kevätauringossakin, iho on tosi arka palamiselle ja kokeilen nyt tätä keinoa palamisen välttämiseksi. Vähissä ovat ne kerrat, kun olen ollut päivettynyt enkä punertunut.

Kävimme tänään koiran kanssa varovaisella lenkillä, kaikkialla on jäätä jonka päällä on hento kerros yöllä satanutta lunta. Luistimilla olisi päässyt parhaiten, nyt hiihtelimme kengillä hitaasti koiran perässä. Menimme syrjemmälle metsän siimekseen ja se säntäili tyytyväisenä lumikokkareiden perässä ja muuten vaan hillui onnellisena ilman hihnaa. Kotona annoin sille sitkeimmän tuntuisia ulkopaistin pikkupaloja, nyt se köllöttää petillään ja odottaa iltaruokaansa. Karvanaama saa varrota vielä hetken aikaa, siirrymme juuri saunan puolelle nauttimaan aikaisesta sunnuntailöylystä. Asuntokohtainen sauna on kyllä ihana, se on parasta tässä kämpässä!

Viime viikonloppu oli minulle käännekohta: ei enää lunta, kiitos. Olen nauttinut todella tästä oikeasta talvesta, mutta nyt on mieli jo kääntynyt kevättä kohden. Lintujen kiihkeä laulu keventää mieltä, aurinko lämmitti varsinkin tänään ja räystäät tiputtelevat vettä!

Eilen kävin kampaajalla hakemassa auringon värejä hiuksiin, siellä käynti virkistää aina. Sain yli vuosi sitten vinkin tästä kampaamosta ja helpotus on ollut suuri, pitkästä aikaa voin istuutua kampaajan tuoliin ja antaa vapaat kädet. En suhtaudu kovin vakavasti hiuksiini muutenkaan, katastrofia en ole koskaan kokenut – tosin kerran hiukset olivat aivan räikeän punaiset

Ennen kampaamosessiota ehdin käydä kirjakaupassa katselemassa alekirjoja. Pokkareista oli tarjous, 3 kappaletta 10 euroa ja sieltä löytyikin uusi tuttavuus, dekkarikirjailija Åsa Larsson ja vanha tuttu Torey Hayden. Olin kampaamossa hieman etuajassa, istuin odottamaan ja ryhdyin lueskelemaan Larssonin kirjaa “Kunnes vihasi asettuu”. Kirja vei mukanaan heti ensimmäisillä sivuilla – jatkoin lukemista kampaajan tehdessä töitä pääni parissa, kävin kahvilla kotimatkalla ja luin siellä, odottaessani bussia ehdin lukea hieman ja bussissakin luin kunnes tuli huono olo. Viimeiset sivut ahmin kotona Rikoskirjallisuus on vaikea laji, vaikka sillä onkin alatyyppejä moneen lähtöön. Itseäni kiinnostaa eniten Agatha Christien tyyliset kirjat, joissa ei mässäillä suolenpätkillä ja kuvailla yksityiskohtaisesti murhien suorittamista. Ruth Rendell, Patricia Highsmith ja P.D. James viehättävät myös sujuvalla kerronnallaan. Åsa Larssonista pidin, vaikka herkempi (= äiti!) ihminen voikin menettää yöunensa hänen kertomuksestaan.

Tänään on ollut vuorossa Haydenin “Tiikerilapsi”, hänen tosikertomuksensa vievät samalla tavalla mukanaan. Välillä laitoin paistilihat uuniin, käytin koiran lenkillä ja vaihdoin likoavaan kieleen veden. Illalla kypsytellään taas ammuun kieltä, nam nam.

Siivosin kirjahyllyäni pari viikkoa sitten ja tarjosin sieltä poistamiani kirjoja ensin divariin (eivät huolineet, ei mene kuulemma kaupaksi nyyh) ja sitten tyrkkäsin ne Huutonettiin. Ei tullut yhtään huutoa. Ilmeisesti rakkaat kirjani ovat vain omasta mielestäni hienoja ja hyviä, täytyy seuraavaksi tarjota niitä vanhainkoteihin. Eivät varmaan kelpaa sinnekään…

Oheisen kuvan myötä siirryn unelmoimaan vihreästä keväästä!

Loma on loppumaisillaan ja se harmittaa todella paljon. Olisin varsin hyvin voinut jatkaa oleskelua vielä hetken aikaa (no, totta puhuen: piiiiiiitkän aikaa) vaan ei, töihin on palattava. Epätoivosta kertoo se, että laitan muutaman viikon loton vetämään…lottoan siis korkeintaan kerran vuodessa joten ihmeen täytyy tapahtua että voitto tulee! Jos tuon neljä miljoonaakin voittaisin, voisin a) pitää vuoden verran vapaata (ei enempää, ettei moiseen onneen tottuisi) b) ostaa talon maalta c) auttaa äitiä miehineen jotta nämä pystyisivät ostamaan mieleisensä kodin.

Aavistelen, että syksystä voi tulla pitkä ja vaikea työrintamalla. Liian vähän väkeä ja pandemian vaara eivät hyvää lupaa. Hienoa, jos asiat järjestyvät mutta pahoin pelkään etteivät järjesty.

Huomisesta (3.5.) alkaen voi osallistua äänestykseen,  jonka voittaja saa 20 000 euroa. Esikarsinnan jälkeen ehdokkaita jäi 11 kappaletta ja heidät on esitelty yksi kerrallaan Aamulehdessä. Ehdokkaisiin pääset tutustumaan täällä, siellä pääset myös huomisesta alkaen äänestämään! Minulla on jo 2 suosikkia, joista pitää valita.

Olen pähkäillyt, mistä ihmeestä löytäisin tietoa kesäkursseista Pirkanmaalla? Kiinnostaisi kovasti jokin kädentaitoihin jollain tavalla liittyvä kurssi, esim. viikonlopun mittainen. Kevät meni keramiikkaa ähertäessä (juu, ei ole kaksiset taidot…) ja mieli halajaa johonkin seuraan missä käsillä tehden saa tulosta aikaan ja oppii jotain uutta. Täytynee jatkaa illalla netin perkuuta!